Mrs. Middleage | Memento mori

Yksi elämänkaaren vertaus on harjakatto. Aluksi kiipeämme ylöspäin, matkaa tuntuu olevan loppumattomasti, kaikki edessä. Eräänä päivänä saavutamme katon harjan, ja sieltä on mahtavat maisemat. Olemme elämämme puolivälissä. Kauan aikaa katon harjalla ei saa fiilistellä, kun jo alkaa lasku alas katon toista kylkeä. Se matka menee paljon edellistä puoliskoa nopeammin! Pian löydämme itsemme rännistä.

Kaunis alkusyksyn viikonloppu kului remonttihommissa Helsingin Munkkivuoressa. Päivä oli kuuma, fyysinen työ hikoilutti. Pidin ikkunoita auki, jotta saisin ilman virtaamaan ja helpotusta tukalaan oloon. Avoimista ikkunoista kantautui läheisen kirkon kellojen sointi. Kellot soivat monta kertaa. Ilmeisesti oli vilkas viikonloppu, ehkä konfirmaatioita, häitä ja hautajaisia.

Etelä-Euroopassa matkatessa kellot pimputtavat pikkukylien kirkoissa vähän väliä. Se on pittoreskia ja viehättävää.

Miten kauniilta kirkonkellojen sointi kuulostikaan! Ja samalla tajusin, miten harvinainen ääni se on. Isojen kaupunkien kirkonkellot on säädetty soimaan pienellä volyymilla, ettei ääni häiritsisi. Se on sääli. Joudumme kuuntelemaan paljon muutakin: liikenteen melua, rakennustyömaiden pauketta, asfaltin porausta, hälytysääniä, erilaisten kaupunkitapahtumien ja ulkoilmakonserttien jytinää, naapurin koiran haukuntaa, yläkerran kanta-astujan askellusta. Luulisi kaupungin äänisfääriin kirkonkellotkin mahtuvan.

Muualla päin maailmaa kirkonkellot eivät tunnu häiritsevän yhtä paljon. Etelä-Euroopassa matkatessa kellot pimputtavat pikkukylien kirkoissa vähän väliä. Se on pittoreskia ja viehättävää.

Kaupunkitapahtuma saattaa kestää koko viikonlopun, ulkoilmakonsertti useamman tunnin. Kirkonkellot soivat pisimmillään viisi minuuttia. Olisiko sittenkin niin, että ihmisiä ei häiritse varsinaisesti itse kirkonkellojen ääni vaan ajatukset, mitä kellojen sointi tuo mieleen? Vakavia ajatuksia.

Olisi hienoa, jos kellotorni saisi jäädä paikoilleen ja jatkaa soitantaa, vaikka itse kirkkorakennus puretaan. Kellon ylevä, rauhoittava ääni on kuin kuikan huuto järvellä.

Minulle kellojen viesti on ”memento mori”, muista kuolevaisuutesi. Kuolema, jos mikä, on tasa-arvoinen asia. Sen kohtaa jokainen. Vaikka valitsisi miten hienon kokopuisen tammiarkun ja silkkisen arkkuvaatteen, mukaansa ei saa kuin tehdyt ja tekemättömät.

Memento mori on latinaa. Tarinan mukaan orja kuiskasi sen sotapäällikön korvaan voitonparaatissa. Lauseen viesti on tarpeellinen muistutus jokaisen ihmisen ja hetken ainutlaatuisuudesta. Sama viesti on sarjakuvaruudussa, jossa Jaska Jokunen ja Ressu istuvat laiturin nokassa ja katsovat auringonlaskua. Jaska sanoo: ”Eräänä päivänä me kaikki kuolemme.” Ressu vastaa: ”Mutta kaikkina muina päivinä elämme.”

Munkkivuoren kirkko lopettaa toimintansa tämän vuoden loppuun mennessä. Kirkon remontti tulisi liian kalliiksi, joten seurakunta on päättänyt luopua siitä. Olisi hienoa, jos kellotorni saisi jäädä paikoilleen ja jatkaa soitantaa, vaikka itse kirkkorakennus puretaan. Kellon ylevä, rauhoittava ääni on kuin kuikan huuto järvellä.  Viesti jokaiselle ohikulkevalle, ostoskeskuksessa asioivalle, lähitalojen asukkaille, kouluun kiiruhtavalle, nuorelle ja vanhalle: sinä ja tämä hetki – te molemmat – olette ainutlaatuisia. Jumalan siunausta jokaiseen hetkeen.