Marjatta Kalliala: leikki kuuluu kaikille

Oranssi kaulahuivi heilahtaa, kun homo ludens astuu sisään ovesta. Hän on tullut teekupin äärelle kertomaan leikin maailmasta, jossa hän on viettänyt koko elämänsä − paitsi leikkijänä myös tutkijana ja vähän taiteilijanakin.

Marjatta Kalliala kaivaa repustaan näyttelykatalogin Ajatusleikkejä, esineleikkejä. Kannessa kohti katsoo antiikkinen nukenpää, jolla on korvillaan simpukat. Hangossa oli kesällä esillä hänen esinetaiteen näyttelynsä, joka jatkaa elämää kansien välissä. Hän näyttää kuvat kahdesta teoksesta. Ajopuusta syntyi Krusifiksi. Lajinsa viimeinen vihreäsilmäpoikkinokka on puolestaan koostettu kivien ja aaltojen hiertämälle vanerilevylle sulista, linnunluusta ja lasinpalasta.

Kalliala vaeltelee mielellään luonnossa katsomassa ja näkemässä. Yllättäviä mielikuvia syntyy, kun hän tarttuu pudonneeseen ampiaispesään, kalanluuhun tai ruostuneeseen avaimeen. Monen teoksen äärellä voi kuulla kuiskauksen: pidetään parempaa huolta myös eläimistä ja niiden elinympäristöistä.

Mutta mikä ihmeen homo ludens? Sanapari on latinaa ja tarkoittaa leikkivää ihmistä. Homo sapiens, viisas ihminen, on Kallialan mukaan usein parhaimmillaan leikkiessään.

Määritelmä piilosilla

Kallialalta kysytään usein leikin määritelmää, mutta sellaista hän ei nytkään voi antaa. Leikin olemuksessa on nimittäin jotakin, joka pakenee luokittelua ja paketointia. Alankomaalaista leikin tutkimuksen suurmiestä Johan Huizingaa (1872–1945) mukaillen hän kuitenkin mainitsee vapaaehtoisuuden, sisäisen motivaation, tyydytyksen, ilon ja jännityksen. Leikki ei ole niinkään tietynlaista tekemistä kuin tietynlaista suhtautumista.

− Leikillä on itseisarvo. Ihminen leikkii leikkiäkseen, ja leikki kuuluu kaikille. Iällä ei ole väliä.

Pikkutyttönä Marjatan omia suosikkeja olivat ehdottomasti kuvitteluleikit. Koti oli Vaasassa, mutta kesät hän vietti Tulijoella Liedenpohjan kylässä, jossa elämä maistui ja tuoksui kuin Astrid Lindgrenin Melukylässä.

Yksi parhaista leikeistä oli Puuhammaslääkäri. Puistossa kasvoi vanhoja koivuja, joiden reiät Marjatta ensin puhdisti tikuilla ystävänsä Lelen kanssa.

− Paikkasörsseliä teimme sienistä ja lehtisilpusta ja mistä kaikesta. Sillä paikattiin koivujen reiät.

Rantaan ajautuneet hirret olivat kappaleita Titanicin hylystä ja itäneet perunat ilmiselviä päitä. Ruttuisin pottu oli tietenkin mummu, jonka itunuttura kiinnitettiin nuppineuloilla.

Juuret palmikoille

Hiekkamaasta ylös kiskottu ruohotupsu sai uuden elämän, kun Marjatta huuhteli paakun rantavedessä. Parhaista juurista hän palmikoi lettejä heinistä solmimiinsa päihin.

− Nukkejakin oli, mutta niillä en leikkinyt yhtä paljon.

Leikillä on itseisarvo. Ihminen leikkii leikkiäkseen, ja leikki kuuluu kaikille.

Perheiden rakentaminen kertoo yhteisöllisyydestä. Marjatalla taisi olla onnellinen lapsuus? Muistelijan silmiin nousevat kyyneleet.

− Olen niin kiitollinen lapsuudenperheestäni. Jokaisen pitäisi saada kokea olevansa rakastamisen arvoinen lapsi.

Kallialan suvussa rakkautta riitti. Salli-mummun mielestä Marjatan olisi kuitenkin pitänyt leikkiä ja piirrellä vähemmän ja harventaa porkkanoita enemmän.

− Ja kutoa makasiinissa kangaspuissa pellavapyyhkeitä yhtä innokkaasti kuin isosiskoni.

Marjatta on kiitollinen äidilleen, joka puolusti tytärtään, vaikka oli itse ollut lapsena erilainen. Kaijasta, ”supersiskosta”, tuli aikanaan lääkäri ja Kaarlo-veljestä piispa.

− Ja minusta tuli leikkitohtori.

Lapsenlapset pitävät huolta siitä, että tutkija pysyy eläkeiässäkin kiinni leikin trendeissä, vaikka usein he ehdottavat ”ummulle” myös perinteistä Kirkonrottaa.

Leikkiminen ei ole koskaan jäänyt kodinhoidon jalkoihin, eikä tehokkuus kuulu hänen arvoihinsa.

− Ajatuksia pitää olla aikaa huljutella, on saatava kulkea pitkin rantoja ja metsiä.

Leikki luonnossa on tärkeää lapsen hyvinvoinnin ja mielikuvituksen kehittymisen kannalta. Ruudun ääreen jääminen voi kuitenkin houkutella liikaa – myös vanhempia.

Ihminen kokonaisena

Vaeltelun lisäksi Kalliala on kuitenkin tullut eläneeksi tuotteliaan työelämän. Legendaarinen kuvaamataidonopettaja ja taiteilija Tanu ”Nälkä” Manninen näki Marjatassa luovaa hitautta ja ehdotti opiskeluaineiksi kansatiedettä ja taidehistoriaa. Miksipä ei, Marjatta tuumi, ja lisäsi palettiin vielä ranskan kielen.

Oppiminen maistui, mutta vähitellen opiskelija heräsi ihmettelemään, pitäisikö ihmisellä olla jokin ammattikin.

− Ajattelin, että pitäisi. Pohdin, olisiko se ihmisammatti. Kyllä. Ihminen paloina vai kokonaisena? Kokonaisena.

Marjatta mietti, missä voisi tehdä työtä kokonaisten ihmisten kanssa ja päätyi lastentarhanopettajaksi. Pian hänestä tuli lastentarhanopettajien opettaja, jonka opetusalueisiin kuuluivat muun muassa uskontokasvatus ja eettinen kasvatus, lapsuuden muuttuminen ja leikki eri tieteenalojen näkökulmista katsellen.

− Leikki ja lapset ovat kulkeneet mukana koko ajan. Ensimmäisen kansatieteen opinnäytteeni tein sukulaiseni Hanna Herlinin leikkikalukaupasta, jonka hän perusti vuonna 1905 Helsingin Aleksanterinkadulle.

Viimeisin iso ponnistus tutkijana ja tietokirjailijana valmistui viime syksynä. Teos Paras leikkini. Muumiohipasta vakoojaoraviin sai alkunsa lapsuuden muuttumista käsittelevällä kurssilla Helsingin yliopistossa. Kalliala pyysi opiskelijoita kirjoittamaan kertomuksen omasta parhaasta leikistään. Opiskelijoiden näkökulmasta tehtävä vahvisti heidän yhteyttään sisäiseen leikkivään lapseensa. Kertomuksia jakaessa syntyi ymmärrystä siitä, miten moniulotteista leikin tuoma tyydytys on. Samalla hahmottui myös koko suomalaisen leikkikulttuurin muutos. Myöhemmin Kalliala huomasi, että hänellä oli käsissään huikea aineisto, joka voisi kirjana hyödyttää laajaa yleisöä.

Eläimetkin leikkivät

Mistä leikki on aikojen alussa tullut maailmaan? Onko Jumala kenties leikkisä?

− Huizingan mukaan leikki on vanhempi ilmiö kuin kulttuuri, koska kulttuuri edellyttää inhimillistä yhteiselämää, ja eläimet osaavat leikkiä. Me taas tiedämme leikkivämme. On myös mainiota, että esimerkiksi ihminen ja koira voivat leikkiä yhdessä.

Ja mitä Jumalan leikkisyyteen tulee, Kalliala jatkaa, sen huomaamiseksi ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen.

Opiskelijoiden tarinoissa, joita hän kokosi kirjaansa, lapset leikkivät toisten lasten kanssa, aikuisten kanssa ja yksin. Kalliala toivoo, että kirja syventäisi käsitystä leikistä elämää kannattelevana voimana.

− Tähdennän leikin itseisarvoisuutta. Sitä ei saa palauttaa sen tuottamiin hyötyihin, vaikka leikin hyödyistäkin on hyvä puhua.

Kalliala muistuttaa, että harrastukset eivät korvaa vapaata, tuotteistamatonta leikkiä. Kun toiset lapset olivat tenniskurssilla, hänen tyttärensä leikki ystävänsä kanssa Suvista sikalaa. Tytöt sahasivat propseista paloja, joihin he kiinnittivät kahdella naulalla ohuemmasta puusta sahatut kärsäkiekot.

Harrastukset voivat olla rakkaita ja tärkeitä, mutta vielä tärkeämpää on, että on aikaa leikkiä. Sisäisen motivaation varassa tapahtuvat leikit ovat korvaamattomia, Kalliala huomauttaa. Leikki kuljettaa taianomaisesti leikkijää todellisuudesta toiseen maailmaan, joka on täynnä riemua, jännitystä ja yllätyksiä.

Ruudulta sammalmättäälle

Tänä päivänä lasten luontosuhde kehittyy harvoin omalla painollaan. Siksi myös leikki luonnossa vaatii vanhemmilta hiukan vaivannäköä. Lapsi alkaa nähdä leikkimahdollisuuksia ja vastaa ympäristön kutsuihin, kun hän on ensin saanut tottua olemaan ulkona luonnossa.

− Mutta älypuhelin pitää unohtaa.

Koska monilla aikuisillakaan ei enää ole elävää luontosuhdetta, vanhemmat voivat aloittaa yhtä jalkaa lapsen kanssa. Ruuduilla luuhaamisen yhteinen kiusaus voidaan myös voittaa yhdessä. Kallialan mukaan nykyvanhempien viheliäisimpiin velvollisuuksiin kuuluu digilaitteiden käytön rajoittaminen. Ratkaisu ei tietenkään ole täyskielto. Mutta on hyvä ymmärtää, että pelit on suunniteltu koukuttamaan. Kun lapsi tulee riippuvaiseksi pelaamisesta, hän toimii juuri niin kuin pelisuunnittelija haluaa.

− Digipelit eivät ole tulleet täyttämään tyhjää aikaa, vaan ne työntävät pois muita asioita. Ne ovat kuin käenpoikasia. Pelibisnekseen voisi tästä syystä harkita haittaveroa.

Parhaassa tapauksessa pelikielto voi johtaa leikkiin, joka on ihan paras. Kun äiti kielsi pelaamisen ja hääti sisarukset ulos, nämä rakensivat pihalle kasatusta lumesta kodit itselleen. Kummankin omaan huoneeseen asennettiin useita lumilohkaretietokoneita eri käyttötarkoituksiin, mikä selätti pelikiellon aiheuttaman harmituksen.

− Tässä on toivo!

Kamala konmaritus

Lasten hyvät ympäristöt ovat runsaita, eivät minimalistisia, Kalliala muistuttaa. Toisaalta ei tietenkään ole ekologisesti, taloudellisesti eikä esteettisesti perusteltua, että lapset kahlaavat kaoottisessa materiaalivyöryssä.

− Mutta pahvilaatikonsietokykyä olisi hyvä kasvattaa.

Onneksi leikki on sitkeä ilmiö, joka tutkijan havaintojen mukaan selviää hengissä melkein millaisissa olosuhteissa tahansa.

Japanilaisen organisointikonsultin ja siivousguru Marie Kondon kehittämää konmaritusta hän pitää leikin vihollisena. Siivous- ja sisustuslinssi kannattaa lastenhuoneessa vaihtaa leikkilinssiin.

− Runoilija Maila Pylkkönen kehotti katsomaan lastenhuonetta ja kysymään, millaiseksi lapsi on sen leikkinyt, ei millaiseksi hän on sen sotkenut.

Yksi parhaista leikkitarinoista kertoo lapsesta, joka sai toivoa kuolleelta naapurilta jotakin itselleen perinnöksi. Äiti kauhistui, kun lapsi valitsi pölyiset muovikukat. Mutta kas, suihkussa käytyään kukat kutsuivat tytöt leikkimään. Kukkakauppaleikistä tuli kaikkien suosikki, koska sitä ei voinut leikkiä muualla.

Onneksi leikki on sitkeä ilmiö, joka tutkijan havaintojen mukaan selviää hengissä melkein millaisissa olosuhteissa tahansa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että leikki kukoistaisi aina ja kaikkialla. Myös leikit voivat harvinaistua, muuttua uhanalaisiksi tai jopa kadota kokonaan.

Keppihevostelua

Leikkijää ja leikintutkijaa harmittaa, että leikistä puhutaan joskus mitätöivään sävyyn tai käsitettä kartetaan. Esimerkiksi keppihevostelusta ei haluta puhua leikkinä, vaan tähdennetään, että se on harrastus ja liikuntaa, ei leikkiä.

− Mutta totta kai kepparointi on myös leikkiä, mikä tekee siitä entistä hauskempaa! Kalliala huudahtaa.

Onneksi on olemassa myös leikkiviä aikuisia, Kalliala toteaa, ja mainitsee elävistä leikkijöistä kuvanveistäjä Jasmin Anoschkinin ja edesmenneistä kirjailija Tove Janssonin. Niin, taiteessa leikki on sallittua, mutta missä on leikin ja taiteen raja?

− Se on veteen piirretty viiva, dosentti toteaa ja sujauttaa esineleikeistä kokoamansa näyttelykatalogin takaisin reppuun.