Kaisa ja Timo Tuikkanen: Lohdutamme evankeliumilla

Kolmasluokkalainen lapsenlapsi heilutti iloisesti Kaisa ja Timo Tuikkaselle uuden lukuvuoden ensimmäisenä päivänä. Mummu ja pappa olivat ajaneet Imatralta Helsinkiin saattelemaan tyttöä koulutielle ja auttamaan perhettä vähän muutenkin.

– Lajittelimme tavaroita kierrätykseen, ja Timo korjasi pyörän polkimen, Kaisa kertoo Helsingissä ennen pariskunnan paluumatkaa takaisin Imatralle.

Matka tyttären luota kotiin kestää kolme tuntia, mutta isovanhemmat ajavat sen mielellään. Kansan Raamattuseuran musiikkievankelistapariskunta on tottunut pitkiin matkoihin, sillä työ vie usein kauaksi kotoa.

Kaksi aikuista tytärtä perheineen ovat läheisiä. Laulunopettajaksi opiskellut esikoinen on parhaillaan miehensä kanssa Saksassa tutustumassa taiteen keinoja käyttävään lähetystyöhön. Kuopus viimeistelee Helsingissä musiikkipedagogiikan opintoja ja laulaa vapaa-ajallaan Higher Ground -gospelkuorossa.

Panttivankina kotona

Jos Jumalaa ei olisi olemassa, Timon ja Kaisan avioliitosta tuskin olisi kasvanut turvallista pesäpuuta kahdelle tyttärelle. Kun Tuikkaset olivat seurustelevia nuoria lapsuutensa kotikaupungissa Kokkolassa, Kaisaa varoiteltiin Timon taustasta. Monien mielestä se lupaili ongelmia.

Timon Kemiran tehtaalla työskennellyt isä ja SOK:n vaatetehtaalla ahertanut äiti olivat sodan rampauttamia. Timon isänisä kuoli sodassa, eikä poikapuoli ollut äidin uuden miehen silmissä minkään arvoinen. Raskaasta maataloustyöstä maksetut kolikot heitettiin hänen eteensä lattialle.

Kun hän aikuisena avasi pullon kirkasta viinaa, saattoi tapahtua mitä tahansa.

– Isä repi lamppuja katosta, pahoinpiteli äitiä, kävi käsiksi minuunkin ja piti panttivankina, Timo kertoo.

Ilmapiiri oli raskas silloinkin, kun isä oli selvin päin. Hän ei neuvonut eikä rohkaissut poikiaan, vaan nolasi, latisti ja alisti, Timo muistaa.

– Se oli jatkuvaa piinassa elämistä.

Jumalasta vanhemmat eivät puhuneet. Eivät osanneet tai halunneet, vaikka kirkkoon kuuluttiin niin kuin kaikki muutkin. Rippileirillä Timo ihmetteli opettajana toiminutta raavasta miestä, joka liikuttui Jumalan hyvyydestä niin, että hänen silmistään valui kyyneleitä.

– Minulle tuli siinä sanomattoman hyvä olo, sellainen, mitä en ollut koskaan kokenut.

Musiikki on ollut nuoruudesta saakka tärkeä osa Tuikkasten elämää ja kutsumusta. Muutama vuosi sitten he julkaisivat nuottikirjan Tahtoisin kuulla (Päivä).

Mielen reunoilla

Timon olisi tehnyt mieli tulla isän lähelle, pyytää syliin, ottaa kädestä, mutta ei hän mitenkään uskaltanut. Vähitellen torjuttu kaipaus muuttui vihaksi.

– Ajattelin, että jonain päivänä äijä saat vielä turpaan. Halusin kostaa sen, etten saanut rakkautta ja huomiota, Timo tunnustaa.

Matti-veljen mieli hajosi, ja hän pääsi hoitoon psykiatriseen sairaalaan. Skitsofreniadiagnoosi herätti vanhemmat hakemaan apua koko perheelle. Avun piiriin pääseminen oli suuri helpotus Timolle, jonka oma mieli pysyi kasassa juuri ja juuri.

– Kun Matti sairastui, isässä tapahtui valtava muutos. Hänen aggressiivisuutensa alkoi helpottaa.

Psykologisen avun lisäksi Timo sai paljon tukea uskovilta. Kokkolassa oli herätyksen herkkä ilmapiiri, ja monen kodin ovi oli auki sielunhoitoa ja rukousta tarvitseville.

– Sain murtua Jumalan käsiin monia, monia kertoja. Kun ilmapiiri oli Jeesuksen rakkauden täyttämä, aina ei edes tarvittu sanoja. Asetuin vain istumaan ja aloin itkeä.

Myös musiikki teki hyvää toipuvalle nuorelle. Kannuksen kirkossa Timo kuunteli Jarmo Sormusen ja Jukka Leppilammen konserttia, mutta huomiota varasti samalla kyydillä tilaisuuteen lähtenyt tumma tyttö.

– Kysyin Kaisalta, paljonko kello on. Se oli eka iskurepliikki.

Yllätyksiä autossa

Kaisa muistaa reissun myös. Hurskaana seurakuntanuorena hän oli rukoillut Jumalalta itselleen aviopuolisoa. Neljä nuorta oli ahtautunut henkilöauton takapenkille, ja Kaisa koki Jumalan sanovan hänelle Timosta, että tuo se on. Kaisa ei puhunut asiasta kenellekään ja ajatteli: ”Jos ääni todella oli Jumalan ääni, asia tulee aikanaan toteen näytetyksi.”

Puolitoista vuotta nuoret olivat ystäviä, viihtyivät toistensa seurassa loputtomiin ja puhuivat aivan kaikesta, jopa ihastuksista, jotka tulivat ja menivät toisaalla.

Suhteen muuttuessa seurusteluksi Timo oli edelleen hauras. Hän oli pelannut SM-tason nuorissa jalkapalloa, soittanut bändeissä ja unelmoinut suuria. Ahdistus paloitteli unelmat ja sai Timon pelkäämään, että hänelle käy niin kuin Matille. Hän sekoaa.

Jumalan uutta luova rakkaus oli kuitenkin alkanut rakentaa hänen sisälleen pohjaa, jonka läpi putoamista ei tarvinnut enää niin paljon pelätä. Timon isästä oli tullut särkyneempi ja nöyrempi, mutta ei hänestä koskaan kuoriutunut niin kutsuttua helppoa ihmistä. Hän oli loppuun saakka ”kanttinen”, niin kuin Keski-Pohjanmaalla sanotaan. Opetus armosta muutti Timon asenteen isäänsä kohtaan. Hän halusi oppia antamaan anteeksi.

Kamalia kirjeitä

Raudaskylän opistossa opiskellessaan Timo alkoi kirjoittaa isälleen kirjeitä. Hän tunsi siihen niin suurta sisäistä pakkoa, ettei voinut olla kirjoittamatta, vaikka olisi halunnut.

Aluksi kirjeet olivat kauniita ja kohteliaita, Timo kehui ja kiitti. Vähitellen teksti muuttui kiukkuiseksi ja sitten hyvin vihaiseksi: ”Senkin paskiainen!” Kun Timo tuli viikonlopuksi Kokkolaan, isä oli asemalla vastassa ja antoi ymmärtää, ettei kirjeiden lukeminen ollut hänelle helppoa, mutta ne olivat syvästi totta ja tarpeellisia.

Timon itkiessä Kaisan olkaa vasten tämä sai jostain varhaiskypsän ajatuksen: ”Täm’on kuule kaikki sulle myöhemmin pääomaa!”

Kaisalla oli kannettavanaan omaakin ahdistusta, irrallisuuden ja tarkoituksettomuuden tunnetta. Vaikka koti oli turvallinen ja ylitöitä ahkeroivat vanhemmat halusivat elää perheensä parhaaksi, he eivät huomanneet lastensa yksinäisyyttä. Tunteista ja vaikeista asioista ei kotona osattu puhua. Kaisa keinui kerrostalon pihassa avain kaulassaan ja toivoi, että joku kavereista pääsisi vielä ulos.

Uskova opettaja osoitti tietä

Sunnuntain radiokirkko ja äidin opettama iltarukous toivat perheen ilmapiiriin pehmeyttä. Koulussa uskova ala-asteen opettaja kertoi Jeesuksesta ja kutsui koululle lähetystyöntekijän, joka oli pukeutunut japanilaiseen kimonoon. Kotona Kaisa ilmoitti, että hänestä tulee isona lähetystyöntekijä.

Rippikoulua edeltävänä kesänä Kaisaa alkoi vaivata, oliko Jumala oikeasti olemassa. Hän alkoi salaa lukea kodin kirjahyllystä löytämäänsä vanhempien valkoista vihkiraamattua.

– Evankeliumeista alleviivasin sinipunakynällä Jeesuksen sanoja. Siitä tuli värikäs kirja.

Yhdestä lupauksesta tuli sielun ankkuri: ”Sitä, joka minun luokseni tulee, minä en aja pois.” Kaisa ei enää etsinyt Jumalaa, joka oli ajatus tai mielipide, vaan hän alkoi tutustua mahtavaan tyyppiin nimeltä Jeesus.

Kokkolan kuuluisa herätys tavoitti myös Kaisan vanhemmat. He alkoivat kulkea raamattupiirissä, ja Kaisa halusi mukaan. Raamattupiirin jälkeen Kaisa polvistui illalla sänkynsä viereen ja rukoili: ”Jeesus, ota elämäni, tässä olen.” Seuraavana päivänä koulun käytävällä istui erikoisen rauhan löytänyt tyttö.

Rippilahjaksi hän sai kitaran. Alkoi syntyä lauluja Outi Terhon ja New Orleansissa syntyneen Mahalia Jacksonin tyyleillä.

Toisten lohduttaminen alkaa lohdutuksen vastaanottamisesta, Timo ja Kaisa Tuikkanen sanovat. Kaisa kaivaa esiin palan Paavalin kirjeestä korinttilaisille: ”Hän rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme, niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia.”

Kihlajaiskahvilla

Kesäkuussa 1986 Kaisan kotona pöytään kannettiin täytekakkua, Hanna-tädin kakkuja ja herrasväen leipiä. Nuorenparin kihlajaiset olivat iloinen päivä senkin vuoksi, että Timon veljellä Matilla tuntui menevän paremmin. Hän oli muuttanut Pietarsaareen, löytänyt paikan seurakunnasta ja ihastunutkin. Tuskaisuus oli helpottanut.

– Matti antoi meille lahjaksi kivoja lusikoita, Kaisa muistaa.

Heinäkuun alussa Matti katosi. Kaikki pelkäsivät pahinta. Pian selvisi, että se oli tapahtunut.

– Mitä mahtoi ajatella se myyjä, jolta Matti osti köyden, Timo miettii ääneen.

Isä kesti surun paremmin kuin äiti, joka joutui pahasti raiteiltaan eikä koskaan palannut entiselleen. Eikä palannut Timokaan, mutta hänestä tuli ontuva toisella tavalla, kuin Jaakob, joka Jumalan kanssa painittuaan nilkutti lopun elämäänsä.

– Jumalan lohdutus ei tehnyt minusta pehmeää palloa.

Kun Kaisa ja Timo saivat kaksi suloista tytärtä, Timo oli jo päässyt toipumisessa hyvään vauhtiin. Isyys oli mahdollisuus elää omien lasten kanssa sellaisessa rakkaudessa, jota hän oli itse jäänyt vaille. Myös puolisoiden välinen intiimi läheisyys on parantanut molempia.

Avioparityössä Kaisa ja Timo Tuikkanen puhuvat kunnioittamisesta, jakamisesta, iholla olemisen parantavasta voimasta ja seksin kauneudesta.

Kukaan ei odota mitään

Nykyisin Timo ja Kaisa ovat aisapari. He kiertävät Suomea kertomassa Jeesuksesta, joka voi antaa toivon sillekin, jonka elämältä kukaan muu ei enää odota mitään. Mediassakin pariskuntaa näkee ja kuulee tämän tästä.

Tuikkasilla on kymmeniä vuosia työkokemusta, Kaisalla opettajana ja pappina, Timolla nuorisotyöntekijänä ja diakonina. Musiikin tekeminen, esittäminen ja levittäminen on ollut osa heidän elämäänsä aina. Perhebändinäkin he musisoivat pitkään ja vastasivat esimerkiksi Lappeenrannan Tuomasmessun musiikista.

Kun lapset itsenäistyivät ja pariskunta jäi asumaan kahdestaan, oli inventaarion aika. Läheisyydelle tuli uutta tilaa. Timo nautti siitä, että sai Kaisasta entistä enemmän vain itselleen.

– Nautin Kaisan jakamattomasta huomiosta.

Kaisa tarvitsee Timoa enemmän myös omaa tilaa – aikaa kirjoittaa, kävellä metsässä ja olla vaan. Yhteisen työn kanssa on oltava tarkkana, ettei se puske ilman lupaa vapaapäiviinkin, saunan lauteille ja makuuhuoneeseen.

Omien joukossa

Tullessaan Kansan Raamattuseuraan töihin Kaisa ja Timo saivat jatkaa evankelista Olavi Hartikaisen tekemää vankilatyötä. Linnareissut olivat molemmille tervetullut osa monipuolista työnkuvaa.

– Minusta tuntuu, että olen vankilassa omieni joukossa, voisin olla yksi heistä. Minä lohdutan heitä evankeliumilla. Jokainen on ihme ja ainutkertainen. Kenelle tahansa voi rehellisesti sanoa, että Jumala on sinun puolellasi.

Kun Timo on pitänyt vankilassa puheen, hän on ihan puhki. Kaisa jatkaa siitä. Hän kohtaa, keskustelee ja luo yhteyttä yhteen tulleiden ihmisten välille. Roolit unohtuvat, sillä hyväksynnän kaipuu ja sovituksen tarve ovat yhteisiä. Ja sitten soitetaan ja lauletaan.

Timon mieleen nousee muisto. Lapsena hän ei uskaltanut koskettaa isäänsä, mutta Jeesuksen rakkauden kohdattuaan hän otti isää kädestä ja itki. Isä ei vetäytynyt, vaan alkoi silittää poikansa kättä.

Muutaman vuoden syöpää sairastettuaan isä tuli kuolinvuoteellaan uskoon. Hän halusi ripittäytyä ja sai Kaisan isältä synninpäästön. Näkymättömän maailman rajalla hän rauhoittui iltavirren veisuuseen. Se kirkasti huoneen ristin valolla, joka karkottaa varjot myös kuoleman edestä.

”Jumala, kuljetat outoja teitä.
Ymmärrän Sinua yhä vähemmän,
mutta tarvitsen entistä enemmän.
Olen edessäsi avuton
kuin vastasyntynyt lapsi.
Kohta purskahdan itkuun jälleen.
Ota minut syliin.”

Tuikkaset voit tilata pitämään TUIKI TAIVAALLISTA -konserttia tai seurakunnan tapahtumaan, messuun, majataloiltaan, Sanan ja rukouksen iltaan tai järjestämään tavoittavaa toimintaa, naisten- ja miestenpäiviä, esim. avioparityön Kynttiläillallisten ohjelmaksi, evankelioimistapahtumiin. Ota yhteyttä Tuikkanen.net.