Kirkko ei saa olla muinaismuseo

Vaasalaispappi Matti Wallgrén yllättyi valinnastaan liki puolen Suomen kokoisen Oulun ortodoksisen hiippakunnan metropoliitaksi eli piispa Eliaksi.

– Olin ajatellut, että ilman muuta (Joensuun piispa) Arseni valitaan. Minun valintani oli uskomaton yllätys ja vähän järkytyskin.

Pari viikkoa ennen vaalia Wallgrénia alettiin houkutella ehdokkaaksi. Hän kieltäytyi kunniasta vielä viimeisenä mahdollisena päivänä, mutta muutti mielensä kannattajien paineessa.

Tavattoman sympaattisen ja sydämellisen oloinen mies ei ole vieläkään kouliintunut kirkkopoliitikko vaan on säilyttänyt herkkyytensä. Hän tuntuu hyvin inhimilliseltä ja helposti lähestyttävältä ihmiseltä.

Vasta myöhemmällä iällä jumaluusopintiensä aloittanut Elia ei koe olevansa suuri teologi, mutta hän on toki perillä kirkkonsa modernista ajattelusta.

– Olen jalat maassa ja hyvä ihmistuntija, tunneälyä omaava ihminen, joka rakastaa kirkkoa ja teologiaa, hän arvioi itseään.

Elia näkee ihmisissä ensimmäiseksi hyvät asiat ja vahvuudet.

– Sitä piirrettä on valitettavasti käytetty hyväksi. Olen saanut siipeeni monesti, kun olen ollut liian luottavainen ja avoin.

Mies on pettynyt, kun ihmiset eivät ole osoittautuneet niin hyviksi kuin hän ajatteli.

– Minusta on kuitenkin parempi nähdä ihminen ensin hyvyytensä kuin heikkouksiensa kautta. Meidänhän pitäisi nähdä Kristuksen kasvot jokaisessa ihmisessä.

Kerran Albaniassa Wallgrén kohtasi naisen, joka kertoi uskovaisten vainoista. Poliisi takavarikoi kodista ikonit ja evankeliumikirjat.

– Nainen tajusi tärkeän asian ja juoksi poliisien perään. ”Yksi asia teiltä unohtui”, hän sanoi ja teki ristinmerkin. ”Teidän pitää viedä myös minut, sillä minussakin on jumalankuva.”

Olen jalat maassa ja hyvä ihmistuntija, joka rakastaa kirkkoa ja teologiaa, piispa Elia sanoo.

Maailmanmatkaaja havahtuu

Noin 50 valtiossa vieraillut, maailmalla kaikkiaan kaksitoista vuotta asunut Matti Wallgrén oli jo nuorena intohimoinen maailmanmatkaaja. Hän reissasi ja interreilasi kavereidensa kanssa.

– Ikävöin vieläkin junan tuoksua ja pillin vihellystä. Se oli aikaa, jolloin en paljon hengellisiä asioita ajatellut. Nuori aikuinen eli itseään varten.

Wallgrén näki maailmaa myös matkaoppaana. Opettajaksi hän opiskeli Tukholmassa ja sai luokanopettajan viran Helsingistä. Myös uskonnon opettaminen kiinnosti, joten hän päätti täydentää 35-vuotiaana tutkintoaan teologian opinnoilla.

– Havahduin siihen, että elämässä on muutakin sisältöä, kun mietin uskonasioita.

Karjalasta tulleiden vanhempien suvussa oli ortodokseja ja kodissa ikoneita. Kirkkoon liittyminen alkoi tuntua luontevalta.

– Hyvin nopeasti löysin hengellisen kotini.

Kaksi kolmasosaa teologian opinnoistaan Wallgrén suoritti New Yorkissa pappisseminaarissa, jossa hän aloitti vuonna 2001. Kymmenen päivää Yhdysvaltoihin saapumisen jälkeen terroristit räjäyttivät kaupungin kaksoistornit.

– Alku oli katastrofaalinen, mutta opiskeluvuodet olivat fantastisia. Sain globaalin näköalan kirkkoihin. Puhumattakaan, että sain olla New Yorkissa, joka oli jo itsessään mahtava kokemus.

Ne olivat miehen elämän parhaat ja raskaimmat vuodet. Opintojen lopussa äiti kuoli yllättäen.

– Se oli dramaattinen ja kova koettelemus.

Monenlaisia kanssakulkijoita nähneen maailmanmiehen tausta vaikutti epäilemättä siihen, että Elia, joka sai munkkinimensä piispaksi vihkimisen alla, profiloituu hyvin ekumeeniseksi persoonaksi.

Luterilaiskollegoista tutuksi on tullut Oulun piispa Jukka Keskitalo. Tuoreimman Turun piispan Mari Leppäsenkin kanssa metropoliitta on jo ehtinyt matkailla.

– Läheisin kaikista Suomen piispoista on Irja Askola, jonka olen tuntenut jo vuosia.

Relevantti muttei kameleontti

Liittyessään kirkkoon Elia aktivoitui kuorolaisena ja liturgian palvelutehtävissä. Hän korostaa, että jokaisen kannattaa etsiä kirkosta oma palvelustehtävänsä.

– Kaikkia ihmisiä ei voi nakittaa tehtäviin, mutta oman paikan löytäminen kirkosta on pointtini.

Piispan pyrkimyksenä on tehdä kristinuskosta ja kirkosta ihmisille relevantti, merkityksellinen paikka kaikille niille, jotka elävät ja kilvoittelevat tässä ajassa.

– Me emme saa puhua varsinkaan nuorille kieltä, joka menee yli hilseen. Kirkko ei voi muuttua kuin kameleontti, mutta se ei saa myöskään elää historiassa tai olla museo, missä harmaantuneet miehet pyörivät pölyn keskellä suitsuttamassa.

Ortodoksinen liturgia on traditiolle uskollinen, ja kirkkoon liittyy ”tietty jähmeys, jolla on oma merkityksensä”.

– Liturgiamme on aina samanlainen. Ei tule yllätyksiä. Opetuspuheen – en edes puhu saarnasta, joka kuulostaa etusormen heristämiseltä – pitää perustua päivän evankeliumiin.

Venäjän kirkon maski putosi

Venäjä on hyökännyt toiseen ortodoksimaahan. Moskovan patriarkka Kirill, Putinin uskollinen takuumies, lietsoo sotaa. Metropoliitta Elia on ”hirvittävän järkyttynyt”.

– Sama kuin minä sanoisin täältä Oulusta, että tuhotkaa Kainuu! Näyttää räikeältä, kun Putin hengailee Kirillin kanssa, tekee ristinmerkkejä ja sytyttelee tuohuksia, mutta on samaan hengenvetoon valmis tappamaan Ukrainan kansaa vallanhimonsa sokaisemana.

Eliasta on käsittämätöntä, miten Kirill voi siunata sodan täysin viattomia vastaan. Inhimillinen ja kristillinen ymmärrys loistavat poissaolollaan Moskovan patriarkaatissa, piispa puuskahtaa pyhää kiukkua täynnä.

– Myös Venäjän kirkon maskit ovat pudonneet. Se on osa korruptoitunutta yhteiskuntaa ja poliittista valtapeliä. Neuvostoliitto is back. Kun samoja valheita toistetaan tarpeeksi kauan, kirkkokansakin alkaa uskoa niitä.

Moskovan patriarkaatti pyrkii esiintymään moraalinvartijana turmeltuneiden länsimaisten arvojen vastapainoksi.

– Puurot ja vellit ovat menneet sekaisin. Kristillisiä arvoja ei puolusteta tappamalla tai moraalinvartijana. Meidän pitää profiloitua hyvän puolustajina eikä ihmisoikeuksien polkijoina.

Piironkien päälle kootut muistoesineet ja seinälle kootut valokuvakokoelmat kertovat metropoliitta Elian elämäntaipaleesta, perheestä ja suvusta.

—-

Maailma on vihaan kyllästynyt

Kun Neuvostoliiton panssarit vyöryivät keväällä 1968 Prahaan, muuan protestanttinen tšekkipiispa sanoi hienosti, että älkää vihatko venäläisiä vaan rakastakaa heitäkin, metropoliitta muistaa. Hän yhtyy Haloo Helsinki -yhtyeen lauluun: ”Tää maailma on vihaan kyllästynyt.”

– Rakkauden polttoaineena eivät voi olla viha ja julmuus. Rakkaus saa voimansa hyvyydestä ja totuudesta. Vaclac Havelin tunnuslause oli, että totuus voittaa. Siihen meidän on uskottava, tai vajoamme pimeyteen ja epätoivoon.

Onneksi kristityn ei tarvitse pelätä pahuuden ja kuoleman valtoja, jotka Ylösnoussut Kristus on voittanut.

– Me uskomme hyvyyden voimaan. Vaikka maailma on langennut, pahuudella ei ole viimeistä sanaa. Meitä odottaa iankaikkinen elämä Jumalan rakkaudessa.

Tämä usko ei ole naiivia eikä se perustu tietämättömyyteen maailman pahasta. Elia on käynyt Auschwitzissa, mikä oli ”järisyttävä kokemus”. Hänestä jokaisen kannattaisi mennä museoituun keskitysleiriin katsomaan, mihin totalitarismi voi johtaa.

– Ihminen pystyy äärimmäiseen pahaan, mutta kristityt pitävät aina yllä toivoa. Me olemme Jumalan ja hyvän puolella. Tämä on kaikkia kristittyjä yhdistävä sanoma, josta emme saa tinkiä.

Piispa Elian kodikas maatalo sijaitsee hyvin alkuperäisenä säilyneessä pohjalaistalojen kylässä. Elian talon vanhempi puoli, nykyinen tupa, on rakennettu 1750-luvulla.

Pakolaisia ei syödä kuormasta

Suomeen paenneista ukrainalaisista arviolta 70 prosenttia on ortodokseja. Ortodoksikirkko on tarjonnut heille hengellisten palvelusten lisäksi käytännön apua, kuten ruokaa sekä hygienia- ja siivoustarvikkeita. Ortodoksit ja luterilaiset koordinoivat yhdessä auttamistyötä.

– Emme käy taistelua sieluista. Jokainen ohjataan omaan hengelliseen yhteisöönsä. Tämä on ekumeeninen periaate: toisten kuormasta ei syödä.

Edellisviikolla Elia kävi pakolaiskeskuksessa, jossa hän kohtasi Ukrainasta tulleita kehitysvammaisia.

– Järkyttäviä ihmiskohtaloita. Ei siinä auta kuin olla ihminen ihmiselle. Aina ei osaa sanoa mitään, vaan vain olla ja pitää kädestä. Anteeksi, että herkistyn, kun ajattelen näitä kaikkein hauraimpia ihmisiä!

Metropoliitta miettii liikuttuneena, miten Ukrainan sodan alta pääsevät pois vaikkapa vammaiset ja sairaat, ja miten eläimille käy tuhon keskellä.

– Myös koiria ja kissoja olen itkenyt. Olen hyvin eläinrakas ja superrakastunut Muusa- ja Momce-kissoihini, jotka nukkuvat vieressäni. No, menipä taas tunteelliseksi.

Sisustus on yhdistelmä talon alkuperäisiä kalusteita, perittyjä huonekaluja ja kirpputorilöytöjä. Keittiön piispa Elia on suunnitellut viimeistä piirtoa myöten itse englantilaiseen maalaistyyliin. Keittiötalkoolaisina palvelivat seurakuntalaiset Jaana Welling ja Camilla Hamberg.

Taivasmatkatien takaajat

Kotimaastaan paenneiden, yhteiskunnan marginaalissa olevien ja monien hyljeksimien ihmisten kohtaaminen pakottaa meidät punnitsemaan omaa uskoamme ja ihmisyyttämme.

Tie Jumalan luo kulkee lähimmäisten palvelemisen kautta. Me tarvitsemme lähimmäisiä taivastiematkallemme, piispa Elia tiivistää teologiansa yhden ydinajatuksen.

– Hyljeksityt ja kärsivät ihmiset ovat turvamme, kun tulemme taivaaseen – se, miten olemme kohdelleet heitä täällä lähimmäisinämme.

Kaikki se siunaus ja hyvä, jonka olemme saaneet lahjaksi Jumalalta, ja jota virtaa jumalanpalveluksessa, on tarkoitettu välitettäväksi lähimmäisille.

– Usein ajatellaan, että usko on vain minun ja Jumalan välinen asia, mutta tarvitaan minä, sinä ja Jumala yhdessä. Kristinusko ei toimi ”minä, minä” -ajattelulla, vaan aina on ajateltava sinua, toista ihmistä.

Uskoa eletään todeksi suhteessa lähimmäisiin ja luomakuntaan. Siinä riittää haasteita: köyhyys, itsekkyys ja kaikki synnit, joita vääristä valinnoistamme aiheutuu.

– Evankeliumit haastavat erittäin radikaalisti koko elämäntapamme ja tämän maailman hulluuden. Ne haastavat meitä näkemään läpi oman typeryytemme! Tarvitsemme avoimet silmät ja sielun, joka näkee.

Kristityt tarvitsevat vähemmän puhetta ja enemmän tekoja. Usko ei saa jäädä sunnuntain liturgiaan. On uskallettava uudistua evankeliumien opetusten kautta.

– Se, miten vien uskoni tähän maailmaan, on minun todistukseni uskostani.

Minä olen ensimmäinen syntinen

Jumala kutsuu meitä rakastamaan, palvelemaan ja siunaamaan tätä maailmaa; kasvamaan ihmisinä ja Jumalan kuvina. Piispa Elia ei käsitä, miksi ihmisten kunnioittaminen ja arvostaminen vaihtuvat monesti toisia tuomitsevaksi asenteeksi.

– Sunnuntaikristillisyyteen liittyy usein moralismi ja oman vastuun unohtaminen. Uskonnäkemys typistetään kovaksi ja jäykäksi kieltojen sarjaksi, vaikka meitä kutsutaan pyhittämään tätä maailmaa.

Omista synneistään jokainen on vastuussa Jumalalle, mutta muiden synteihin ei pidä liikaa keskittyä. ”Älä katso muiden jalkoja vaan omiasi, tai muuten kompastut.”

– Synnistä täytyy toki puhua, sillä me elämme langenneessa maailmassa. Synti tahraa ihmisen ja Jumalan suhteen, ja siksi kirkossa on synnintunnustus.

Uskonelämä on jatkuvaa henkilökohtaista kilvoittelua. Kirkko pitää esillä ja yllä uutta elämäntapaa.

– Mutta tähän ei saa liittyä heristäviä sormia: ”Sinä syntinen…” Kristus on tullut pelastamaan ”syntisiä, joista minä olen ensimmäinen”. Se on kauniisti sanottu liturgiassa.

Piispa on puhunut innoittuneesti, haastavasti ja henkeä täynnä kuin tulisista vaunuistaan tuttu profeetta Elia, jolta hän sai nimensä.

Kirkkoretki piispan liturgiaan kruunasi kesän

Tämän jutun kuvat on otettu suloisena loppukesän sunnuntaina pienessä Korsnäsin kunnassa Pohjanmaalla. Piispa Elia pitää kotinsa pihamaalla ja aittatsasounan edustalla joka kesä praasniekkaliturgian, reilun tunnin kestävän ehtoollisjumalanpalveluksen.

Halusin tarjota tämän elämyksen perheeni lisäksi kahdelle meillä asuvalle vaihto-oppilaalle, italialaiselle Davidelle ja ranskalaiselle Félixille, jotka ovat molemmat katolilaisia. Liturgian suomen, ruotsin ja kirkkoslaavin kielistä he eivät toki ymmärtäneet mitään, mutta seurasivat toimitusta kiinnostuneina ja kyselivät kuiskaten monista symbolisista yksityiskohdista.

Toisena houkuttimena vierailullemme oli piispa Elian huikea maatalo, jonka hän on hankkinut lintukodokseen vuosia sitten toimiessaan aiemmin Vaasan ortodoksisen seurakunnan kirkkoherrana. Hän on pitänyt rakkaaksi tulleen kodin Oulun-kotinsa lisäksi, vaikka viranhoidon matkat ulottuvat nyt pohjoisimpaan Lappiin saakka

Paloin halusta nähdä tuon taloaarteen, ja käynti ylitti odotukset.

Palveluksen jälkeen piispa talkoolaisineen tarjosi kotinsa pihamaalla ja terassilla kahvihetken mainioin leivonnaisin. Piispa otti heti ulkomaiset vieraamme huomaansa ja toivotti tervetulleiksi sujuvasti näiden omilla kielillä. (Tämä erityisenä huomautuksena, sillä piispa ei edes laske italiaa ja ranskaa niihin kahdeksaan kieleen, joita hän puhuu.) Entinen matkaopas heittäytyi värikkääseen ja runsain kysymyksin osallistavaan keskusteluun, jossa tuli ilmi hänen syvällinen Italian ja Ranskan tuntemuksensa.

Tiedon seuraavan kesän praasniekasta Korsnäsissä saa seuraamalla ortodoksisen kirkon Oulun hiippakunnan nettisivuja.