Kemppainen | Sano se sana!

Ensimmäisen Daikini-levyn julkaisusta tulee tänä keväänä kaksikymmentä vuotta. Olen siis puuhaillut Suomi-gospelin kentällä jo tovin. Yksi skenen ikuisuuskysymyksistä kuuluu, kuinka suoraa julistusta kristillisen musiikin olisi syytä sisältää. Naureskelin usein bändikaverini kanssa anekdootille, joka kertoi yleisön edustajan tuohtuneesta palautteesta. Kyseinen henkilö oli tullut vaatimaan artistilta keikan jälkeen, että tämän tulisi mainita biiseissään Jeesus selkeästi nimeltä. ”Sano se sana!” kuului suora sitaatti.

Pidin tarinaa aina huvittavana esimerkkinä ahdasmielisestä suhtautumisesta taiteilijan itseilmaisuun. Nyt huomaan muuttuneeni Sano se sana -mieheksi itsekin. Eikä oireiluni rajoitu vain Jeesukseen tai gospeliin.

Kun matemaatikko kirjoittaa ”Kosmisesta Yhdestä” ja ”Valkoisesta Valosta”, mutta muistuttaa heti perään, ettei kyse ole välttämättä perinteisestä uskonnollisesta asiasta, on selkäydinreaktioni tivata: Sano se sana! Siis Jumala.

Tässä me olemme, julkisessa tilassa, eikä kukaan näytä vetävän hernettä nenään Jeesuksen nimen kuulemisesta.

Tai kun länsimainen buddhalaiskäännynnäinen puhuu ”Tuntemattomasta jonka anteliaisuus on pohjaton” tai ”Syntymättömästä joka hallitsee täydellisesti kaikkea”, täydennän välittömästi mielessäni: eli Jumala. Sano se sana!

Ja mitä musiikkiin tulee, tuskin kukaan pitää aivopesulta haiskahtavia propagandasulkeisia tavoiteltavana. Mutta on siinäkin jotain koomista, jos entiset gospel-muusikot viittaavat menneisyytensä Jumala-keskeisiin tuotoksiin lapsellisena ylimenovaiheena, aivan kuin itsesääliä estetisoivat ihmissuhde-elegiat olisivat taiteen kypsin ja aikuisin muoto.

Onneksi on Pekka Simojoki. Toki Simojokikin osaa iskeä kirveensä kiveen – karmeimpana esimerkkinä Vesimiehen aika, jossa irvaillaan hindulaisuudelle ymmärtämättä hindulaisuudesta hölkäsen pöläystä. Mutta Simojoki osaa myös sanoa sanan kuten se on.

Pääsin tämän ilon yllättämäksi viimeksi kajaanilaisella kirpputorilla. Tutkailin hyvää aavistamatta kirjavalikoimaa, kun havahduin katonrajasta kiiriviin sanoihin: ”Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen!” Katsoin ympärilläni olevia ihmisiä. Tässä me olemme, julkisessa tilassa, eikä kukaan näytä vetävän hernettä nenään Jeesuksen nimen kuulemisesta.

Vaikka jeesusta ja jumalaa hoetaan karkeasti ja ajattelematta, ei sanojen käyttöä pitäisi vältellä. Päinvastoin.

Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen. Siinä on virke, jonka rinnalle saa kasata aikamoisen pinon syvyyksiä ja salaisuuksia, että päästään ilmaisuvoimassa edes samalle asteikolle. Jo Tulkoon joulu -kappaleen takia Simojoelle voisi myöntää Kirkon kulttuuripalkinnon.

Vaikka jeesusta ja jumalaa hoetaan karkeasti ja ajattelematta, ei sanojen käyttöä pitäisi vältellä. Päinvastoin. Niitä tulisi käyttää entistä enemmän, mutta sillä kunnioituksella ja rakkaudella, jonka ne ansaitsevat.

Esimerkiksi hinduguru Yogananda kertoi Jeesuksen ilmestymisestä näin: ”Hänen silmänsä olivat kauneimmat ja rakastavimmat, jotka olen koskaan nähnyt. Niissä kimmelsi koko universumi. Ne olivat äärettömässä muutoksessa, ja jokaisen ilmaisuvoimaisen siirtymän yhteydessä ymmärsin intuitiivisesti niiden välittämän viisauden. Hänen suurenmoisissa silmissään tunsin voiman, joka ylläpitää ja hallitsee lukemattomia maailmoja.”

Olen aika varma, että kyseisen kokemuksen jälkeen Yoganandalle yksi sana kertoi enemmän kuin tuhat kielikuvaa.

Kirjoittaja on kainuulainen pappi, kirjailija ja teologian tohtori