Kari Hotakaisen läheinen ystävä on diakoni, mutta uskosta ei puhuta, koska ”teot puhuvat puolestaan”

Kari Hotakaisen kesäkotia Hämeenlinnan Rengossa ympäröi rauhallinen maalaismaisema. Elokuun lopussa aurinko lämmittää, värit hehkuvat ja vilja lainehtii vielä korjaamattomana.

– Tämä alakerta on muurin ympärille keskittyneenä 63 neliömetriä. Leivinuunissa yritimme kerran leipoa karjalanpiirakoita, mikä muuttui komediaksi, Hotakainen juttelee.

Hän vie minut ja valokuvaaja Vilja Tammisen katsomaan kammarin seinällä olevaa värikästä maalausta.

– Tässä se nyt on, tunnistatko, Hotakainen kysyy Tammiselta.

Kyseessä on Viljan isän, kuvataiteilija Seppo Tammisen maalaus Iisakin kirkko, jonka yksityiskohta on samannimisen Hotakaisen romaanin kansikuvana. Hauska yhteensattuma.

Minulla on Toukon kova lupaus siitä, että kun olen kirjailijana tieni päässä ja sanat eivät enää juokse, hän kertoo sen rehellisesti ja kirjojen tekeminen loppuu siihen.
– Kari Hotakainen

Vierashuoneen sohvan takaa kuuluu vaimeaa kuorsausta, Hertta-koira on asettunut sinne lepäämään.

Tässä ympäristössä kirjailija rentoutuu. Hotakainen on kotoisin maalta Pohjois-Savosta, ”vähän tätä Renkoa isommasta paikasta”.

– Vanhemmillani oli käsitys, että kun muutan Helsinkiin, tunnen sielläkin kaikki. Isä vannotti minua, että ”seuraavan kerran, kun näet Karpoa, pyydä ottamaan yhteyttä – minulla on kerrottavaa”. Isää oli jäänyt kaivelemaan se, kun hän sai kerran sakkoja alinopeudesta, liian hitaasti ajamisesta.

Onko rukous balladi tai balladi rukous? Kari Hotakainen pohtii. – Virret vertautuvat ajatuksissani rock-kappaleisiin, hän sanoo.

Vanha ja uusi testamentti

Elokuussa julkistettiin Kari Hotakaisen uusin teos, Pirkka-tuotteena K-kaupoissa myytävä romaani Helmi. Kirja on Siltalan kustantama, saman yhtiön, joka on kustantanut Hotakaista perustamisestaan vuonna 2008 lähtien.

– Olemme ystäviä ja yhteistyökumppaneita Aleksi ja Touko Siltalan kanssa pitkältä ajalta. Minulla on Toukon kova lupaus siitä, että kun olen kirjailijana tieni päässä ja sanat eivät enää juokse, hän kertoo sen rehellisesti ja kirjojen tekeminen loppuu siihen, Hotakainen sanoo.

Helmiä Hotakainen pitää valoisimpana kirjanaan. Sellaisena se muodostaa vastaparin edelliselle romaanille Opetuslapsi (Siltala, 2022), joka oli raaka purkaus parempiosaisten ylemmyydentuntoa vastaan katkeran ja radikalisoituneen Marian näkökulmasta. Opetuslapsen teksti sisältää paljon raamatullista sanastoa ja symboliikkaa Marian pyhittäessä tehtävää, johon hän itsensä on nimittänyt. ”Yksikään ei halunnut kantaa ristiä. Kaikki halusivat katsoa vierestä, kun ristiä kannetaan”, Maria toteaa.

Romaani on muun muassa kertomus siitä, miten vaikeaa on uskoa johonkin ja kuinka helppoa uskoa on pilkata.

Helmissä uskonkysymykset ovat arkisia, hiukan kitkaisia ja inhimillisiä.

– Opetuslapsessa osattoman naisen sielunmaisema täyttää jokaisen sivun, se oli vanhatestamentillinen kostofantasia. Helmi on enemmän Uutta testamenttia, kirjailija summaa.

Helmin kirjoittaminen oli Hotakaiselle ainakin kahdella tapaa uusi kokemus. Se syntyi aiempiin romaaneihin verrattuna ”vikkelästi” seitsemässä kuukaudessa ja rakentui juonen ympärille.

– Minun kirjakseni Helmi on juonivetoinen. Keskityn yleensä henkilöihin ja tunnelmiin, sillä jos keskittyy juoneen, ei ehdi paneutua siihen, keitä nämä henkilöt ovat.

Iäkäs nainen löytää itsensä metsästä. Hän muistaa ”kaikenlaista ja sitten ei mitään”. Kun Helmi muistaa nimensä, hän muistaa myös parhaan ystävänsä Ailin – ja Aili voi antaa Helmille takaisin hänen tarinansa. Romaani kutoo yhteen muistisairaana elämisen eri vaiheita, omaishoitajan osan ja nuorenparin täyttymättömät lapsihaaveet.

– Kaikki kirjat alkavat tyhjästä, tämä alkaa sananmukaisesti tyhjästä ihmisestä. Tabula rasa alkaa täyttyä tapahtumien kautta, jolloin samalla muutkin hahmot tulevat näkyviksi. Saadakseen Helmistä selville jotakin, piti tapahtua paljon, Hotakainen kertoo.

Kari Hotakainen juttelee paljon Hertalle. – Hertta, nyt olis mahdollisuus saada julkisuutta. Et tajua kuolevasi, se on hieno juttu. Sinulla ei ole taka-ajatuksia, on vain niin sanottuja etuajatuksia.

Vastinparien dialogia

Aikanaan Kari Tapion ja Timo Kiiskisen levyihin impressioita musiikin pohjalta sekä Rumba-lehteen kirjoittanut musiikkidiggari tyhjensi romaaniin Syntisäkki (WSOY, 1995) oman metsäsuomalaisen tulkintansa bluesmusiikin historiasta. Jumala ja Piru taistelevat maallikkosaarnaajan pojan sielusta tämän ollessa matkalla tähteyteen kiihkeässä Hornankattilan suurkaupungissa.

Iisakin kirkko -romaanissa (WSOY, 2004) pojan uskoon tulo rikkoo tämän välit isäänsä. Aivoverenvuodon saanut isä yrittää saada Pietarissa Iisakin kirkon kupoleja kultaamassa olevaa poikaansa tulemaan järkiinsä. Romaani on muun muassa kertomus siitä, miten vaikeaa on uskoa johonkin ja kuinka helppoa uskoa on pilkata.

Raamattu, jos jokin, on yhteistä tajuntaamme. Tämä koskee myös ateisteja.
– Kari Hotakainen

Jumala ja piru, taivas ja helvetti, omatunto, kilvoittelu, syyllisyys ja armo. Hotakainen ei kiellä, etteikö kristinuskon peruskertomus kulkisi mukana hänen tuotannossaan. Miksi se edelleen kiinnostaa?

– Niin. Ei ollut tarkoitus, mutta yhtäkkiä se vaan taas tuli Ailin kautta mukaan. Jotenkin tuntuu luontevalta, että Helmin kaveri uskoo Jumalaan, koska Helmi ei usko. Minun maailmani ei ole yksimielinen. Helmin ja Ailin välillä on tämä kitka, mutta kun he kohtaavat toisensa, he ovat ylimpiä ystävyksiä. Ajattelen niin, että meille ihmisille on annettu keskimäärin seitsemän läheistä ihmistä rinnalle tähän elämään – mitä sitten, jos he ovat keskenään aivan erilaisia.

– Tekstissä pitää olla kitkaa, sen kirjoittajalla voi olla mikä tahansa motiivi kirjoittaa, vaikka sitten kosto. Puhtaassa liikkeellepanevassa tunteessa ei saa olla mitään nöyristelyä, Kari Hotakainen sanoo.

Trauma pyhäkoulusta

Hotakainen kertoo olevansa viittä vaille Raamatun lukenut. Vajaus tulee aikakirjoista ja muista pitkistä litanioista. Kristinusko kulttuurihistorian osana on aina kiinnostanut häntä.

– Raamattu, jos jokin, on yhteistä tajuntaamme. Tämä koskee myös ateisteja. He ovat joskus jopa tarkempia huomaamaan, missä sitä käytetään – heidän mielestään väärin. Nyt luen Koraania, mutta siitä selvitäkseen pitää ensin lukea islamin historiaa.

Raamattu on kirjoitusten kokoelma, jonka eri tekstit vaikuttavat eri tavoin. Monet niistä, kuten Jobin kirja ja Laulujen laulu kiinnostavat Hotakaista kielellisesti ja rytmisesti. Mutta tuomion päivän katkulle hän on herkistynyt, sillä se tuo mieleen lapsena käydyn pyhäkoulun.

– Siellä pelotti, Hotakainen sanoo yksiselitteisesti.

– Pappi sai kiksejä synnistä. Piti pelätä tekevänsä koko ajan jotain syntiä, mikä oli lamauttavaa pikkupojan näkökulmasta. Itse puhun mieluummin virheistä. Moniin mokiin voi suhtautua niin, että mietitään ensin, onko jotain peruuttamatonta tapahtunut ja voiko asian korjata. Onko peruuttamatonta yhdeksänvuotiaalle lapselle, että varastaa viisi markkaa äidin lompakosta? Ei ole.

Täysi-ikäisyyden kynnyksellä Hotakainen koki jonkinlaisen uskonnollisen kriisin ja erosi kirkosta heti, kun se oli mahdollista.

Kari-poika rukoili, olisiko mitenkään mahdollista, että koko perhe ei joudu helvettiin, tai että isän ja äidin yritys ei mene nurin. Hän pelkäsi Jumalan rankaisevan omaa isää ahneudesta ja sen seurauksena paleltuvansa itse hankeen.

Lapsen usko kiteytyy Hotakaisen mielessä ilmaukseen Jumalan pelko. Tasapainottavaa arkisuutta tarjosi onneksi oman äidin kristillisyys, jota Hotakainen kuvailee humoristisesti.

– Kuuntelin äidin juttuja, joissa hänen omasta mielestään ei ollut mitään hauskaa, mutta minua nauratti tietty outo ristiriitaisuus ajattelussa: naispappeus oli hänen mielestään hyvä juttu. Samoin tasa-arvoinen avioliitto. Naispiispa oli huono juttu! Tästä puhuttiin aika usein, eikä hän mitenkään halunnut selittää, miksi Irja Askola ei kelvannut.  Äiti oli ihminen, joka ratkaisi asioita keittämällä kahvit. Oli muun muassa ahkeruuskahvit, onnenkahvit ja muuten vaan kahvit.

Täysi-ikäisyyden kynnyksellä Hotakainen koki jonkinlaisen uskonnollisen kriisin ja erosi kirkosta heti, kun se oli mahdollista.

– Jälkeenpäin ajateltuna se oli teatraalinen ja huomiohakuinen ele, vastareaktio paikallisen papin mustavalkoiseen ja julmaan puheeseen. Ja nyt takaisin liittymisestä ajattelen, että jos johonkin liittyy, on oltava aikomus toimia yhteisössä. Mutta erotessa ei ole velvollisuuksia.

– Läheiset ihmiset ovat ne, jotka tietävät, kuka olet ihmisenä. Jokainen heistä kertoo siitä oman kokemuksensa. Itse voit pitää itseäsi mahtavana, mutta olet yhtä kuin tekosi, Hotakainen sanoo.

Iskelmää vai rukousta

Hotakainen ei menisi vähättelemään kenenkään uskoa. Ei myöskään opettamaan, tai pilkkaamaan – mitään sellaista, ”minkä avulla joku pääsee viinasta tai väkivallan kierteestä”. Hän kertoo miettineensä uskonnon olemusta ja merkitystä ihmisille paljon ja käsitelleensä sitä enemmän käytännön kuin teorian kautta.

– Läheinen ystäväni on diakoni. Emme ole puhuneet hänen uskostaan juuri koskaan. Teot puhuvat puolestaan. Yritän ottaa ihmisyyden tosissani. Koetan kirjoittaa niin, etten ajattelisi liikaa, varsinkaan itseäni. En halua, että lukijalle tulee olo, että opetan jotakin. Yritän kirjoittaa niin, ettei Karia ole kirjassa ollenkaan. On Helmi, Aili, Oskari – ei Karia.

Kirjailijan käyttäessä oman elämänsä kokemuksia ja koko sisäistä maailmaansa materiaalina työssään myös pyhäkoulukokemus on kulkenut mukana näihin päiviin.

Virret vertautuvat ajatuksissani rock-kappaleisiin.
– Kari Hotakainen

– Kerroksesta toiseen tihkuu muistoja ja tunteita, jotka sekoittuvat vanhenevan kirjailijan mielessä. Ihminen on kuin sipuli kerroksineen. Opetuslapsen kirjoittamisen aikaan olin Kajaanissa ystävällä kylässä, kun päähän alkoi tulla rukousten muodossa hulluja juttuja, karkeitakin. Mietin, että mihin nämä liittyvät. Sitten tajusin, että ne kuuluivat Marialle, tähän kirjaan. Marian hauraaseen ja väkivallan vääristämään mielenmaisemaan.

Runoilijana julkaisevan kirjailijan uransa aloittanut Hotakainen nostaa esiin virsilauluperinteen. Hän on läpi elämänsä miettinyt, onko rukous balladi tai balladi rukous. Onko se jollekin henkilölle kirjoitettu laulu, vai rukous henkilölle, joka itse asiassa on Jumala.

– Virret vertautuvat ajatuksissani rock-kappaleisiin. Ailin lempivirsi on Oi Herra luoksein jää, jo ilta on. Mitä kaipuuta virren laulaja ilmaisee? Se on yksinäisyydestä ja yhteydenkaipuusta nouseva pyyntö. Voisiko Jumalan tilalle panna Marja-Leenan tai Pertin, isän tai äidin. Helmin lempibiisi on Hanoi Rocksin Don’t you ever leave me. Tietyllä tavalla se on samaa rukousta kuin Ailin virsi.

Kirjailija Hotakainen rentoutuu päästessään kuvattavaksi ikiomaan tarkowskilaiseen Stalker-metsäänsä.

Joko olet turmeltunut?

Omiin vanhoihin kirjoihin palaaminen on Hotakaiselle vaivalloista, siksi hän ei niitä luekaan.

– Ainoa, mikä kiinnostaa on se, mikä on kesken. Kaikki on katoavaista ja kaikki on kesken, mikään ei tule koskaan valmiiksi, se liittyy koko elämään.

Hotakainen on oppinut, että kirjoittajan ei pidä kuvitella itsestään liikoja, ei myöskään liian vähän. Kirjoittaminen on niin vanhaa toimintaa, että jokainen kirjoittaa jo kirjoitetun päälle. Lukijat ja asiantuntijat päättävät kirjailijan työn merkityksen tai merkityksettömyyden, ja kohdevalaisin siirtyy joka tapauksessa ennen pitkää johonkin toiseen.

– Itse et sitä sytytä, etkä sammuta. Pitää kirjoittaa tosissaan, mutta ei pidä ottaa itseään vakavasti.

Mutta kun avaa koneen, on oltava tunne, että tätä lausetta ei ole kukaan koskaan kirjoittanut, sillä nöyryydestä ei kirjailijan mukaan ole mitään hyötyä luomistyössä.

– Tekstissä pitää olla kitkaa, sen kirjoittajalla voi olla mikä tahansa motiivi kirjoittaa, vaikka sitten kosto. Puhtaassa liikkeellepanevassa tunteessa ei saa olla mitään nöyristelyä, kirjailija sanoo.

Hotakaisen tarinoissa äärimmäisen isot kysymykset näyttäytyvät pieninä ja arkisina.

Hän kuitenkin tunnustaa saavansa itsensä kiinni miettimästä, suuttuuko äiti nyt – vaikkei tämä ole enää elossakaan.

– Äiti ja tädit kurkkivat olan takana: ”Pystytkö kirjoittamaan vanhuudesta, vai oletko poispilattu kaupunkilaiskakara? Joko olet turmeltunut?”

Maaseudun ja kaupungin sekä erityisesti niissä asuvien ihmisten elämät ja eroavaisuudet ovat aina olleet Hotakaisen romaanien perusraaka-ainetta.

– ”Se ja se jäi kylille” kertoo enemmän sanojasta kuin kohteesta. Olen aina inhonnut yleistyksiä. Kun niitä alkaa purkamaan osiin, niiden valheellisuus paljastuu aika nopeasti.

Hotakaisen tarinoissa äärimmäisen isot kysymykset näyttäytyvät pieninä ja arkisina. Häneen on tehnyt vaikutuksen Tellervo Koiviston tyyni vastaus haastattelussa esitettyyn kysymykseen, että onko avioliitossa ollut ristiriitoja, eroaikeita. Ei, eroaikeita ei ole ollut, Tellervo vastasi, mutta tappoaikeita kyllä.

– Se tuli niin ytimestä. En ole parisuhteen asiantuntija, mutta hän sanoitti jotain todella aitoa elämästä. Tunne on tosi, vaikka samalla on päivänselvää, että ketään ei olla tappamassa. Meilläkin on astioita riittävästi särkynyt. Loukkaamisen ja loukkaantumisen vaihtoehdot ovat loputtomat. Helmikin miettii ilkeästi, että Aili ei ymmärrä elämää, kun ei sille ole tapahtunut mitään sen suurempaa kuin hiuspinnin tipahtaminen uima-altaaseen. Ei tarvita muuta. Siihen hiuspinniin voi liittyä kaikki. Pienikin särö tarinassa voi muuttua murtumaksi, josta näkee henkilön sisään.