Kähkönen | Kuka tarvitsee rohkaisuamme juuri nyt?

Olen viime aikoina lukenut uudelleen tanskalaisen Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogiaa. Sen osat ovat nimeltään Lapsuus, Nuoruus ja Aikuisuus. Niissä kirjailija kuvaa kasvuvuosiaan köyhälistökortteleissa ja aikuisuutensa kipeitä kokemuksia aistivoimaisella, tarkalla kielellä.

Kertoessaan lapsuudestaan 1920-luvulla Ditlevsen tulee todenneeksi useaan kertaan tyttöjen heikon aseman perheissä ja yhteiskunnassa. Ditlevsen koki pienestä lapsesta saakka sanat voimakkaasti ja loi niiden avulla itselleen turvapaikan ankarassa arjessa. Mutta kun Ditlevsen kertoi isälleen haluavansa kirjailijaksi, isä ilmoitti ykskantaan, ettei naisista voi tulla kirjailijoita.

Kotiväkeen ei kuitenkaan sovellettu samoja periaatteita kuin tovereihin.

Isän asenne tuntui ensilukemalta oudolta – Tanska on kuitenkin suuren kirjailijan Karen Blixenin kotimaa. Toisaalta Blixenkin julkaisi ensimmäisen teoksensa Yhdysvalloissa miehisellä salanimellä Isak Dinesen saadakseen työnsä helpommin julki.

Tove Ditlevsenin isä oli vannoutunut sosialisti ja ajoi tasa-arvon ja työläisten asiaa. Kotiväkeen ei kuitenkaan sovellettu samoja periaatteita kuin tovereihin. Tytär sai mennä keskikouluun mutta ei jatkaa lukioon, vaikka opettaja sitä suosittelikin. Ajateltiin, että tytöt menevät naimisiin ja saavat lapsia eikä heidän kouluttamisellaan siksi ole väliä. Ditlevsenin veli Edvin sen sijaan oli perheen ylpeys, josta tahdottiin kouluttaa ammattitaitoinen käsityöläinen.

On helppoa jälkikäteen nähdä, miten paljon hukattuja mahdollisuuksia tällainen aikanaan luonnollisena pidetty erottelu on aiheuttanut.

Juuri tällaista asennetta suomalainen kirjailija ja yhteiskunnallinen ajattelija Minna Canth vastusti jo 1800-luvulla. Hänen mielestään koulutus kuului niin pojille kuin tytöillekin, varallisuuteen katsomatta. Usein on väärin ymmärretty hänen lauseensa ”Kaikki naiset älkööt tehkö käsitöitä.” Hän ei sillä tahtonut vapauttaa kömpelöitä virkkaamisen vaivoista. Canthin mielestä varakkaiden naisten oli syytä käyttää joutilas aikansa esimerkiksi lukemiseen ja yhdistystoimintaan ja tilata käsityöt vähävaraisemmilta naisilta, jotta nämä saisivat mahdollisuuden ammatinharjoittamiseen, perheen elättämiseen ja itsenäisyyteen.

Hyvä kirjallisuus velvoittaa lukijaa pohtimaan omia arvojaan ja oman aikansa itsestäänselvyyksiä. Millaisia erotteluja me teemme?

Ditlevseniä lukiessa palautuivat mieleeni oman äidinpuoleisen sukuni naisten hiljaiset toteamukset: ”Meillä tyttöjä ei pidetty minään, vain pojat merkitsivät.” Tämä oli kipeä kokemus kasvaville tytöille ja näkyi suruna vielä iäkkäissäkin naisissa. On helppoa jälkikäteen nähdä, miten paljon hukattuja mahdollisuuksia tällainen aikanaan luonnollisena pidetty erottelu on aiheuttanut. Yhteiskunta kärsii mielivallasta siinä missä yksilökin: nujertaminen ja vaientaminen heikentävät niin perhettä kuin suurempaakin yhteisöä ja syövät sitä sisältä päin. Kaikilla ei ole voimaa taistella ylivoimaa vastaan ja siksi suuretkin lahjat voivat jäädä piiloon.

Vaikka Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogia on merkittävä menneisyyden kuvaus, sen suurin ansio on ajattomuudessa. Hyvä kirjallisuus velvoittaa lukijaa pohtimaan omia arvojaan ja oman aikansa itsestäänselvyyksiä. Millaisia erotteluja me teemme? Keitä me tahdomme tukea, ketkä jäävät varjoon?

Keiden kärsimys ja kamppailu meidän tulisi juuri nyt nähdä?

Kirjoittaja on historiallisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin keskittynyt kirjailija.