”Ihmiset asuivat väliaikaisiksi tarkoitetuissa hökkeleissä” – kun ensimmäinen Yhteisvastuukeräys käynnistettiin, Lappi ja Kainuu olivat nälänhädän partaalla

Kuvitellaan Suomi, jossa kaupunkeja on pommitettu ja kokonaisia kyliä poltettu. Vajaat puoli miljoonaa pakolaista on vailla kotia, mutta samaan aikaan maata vaivaa suurtyöttömyys, ja vakava aliravitsemus runtelee tuhansia lapsia maaseudun suurperheissä kaukana sähköverkon ulottumattomissa.

Sellainen oli Suomi toisen maailmansodan jälkeen. Olimme neljän miljoonan asukkaan kehitysmaa. Neuvostoliitolle oli pitänyt luovuttaa 12 prosenttia silloisen Suomen pinta-alasta, ja noilta alueilta asutettavana oli 420 000 hengen väestö.

Syntyvyys oli historiallisen suurta. Vuonna 1947 Suomessa syntyi melkein 300 vauvaa päivässä. Se taas tarkoitti, että pian oli pulaa pulpeteista ja opettajista – ja kattiloista. Laki kouluruoan tarjoamisesta oli nimittäin säädetty keskellä sotaa 1943, ja siihen myönnetty viiden vuoden siirtymäaika oli menossa umpeen.

Moni tutkija sanoo, että pohjoismainen hyvinvointivaltio, joka pitää huolen jokaisesta kansalaisesta, on jo itsessään luterilaisuuden synnyttämä ilmiö ja sellaisenaan eräänlaista maallistunutta luterilaisuutta.
– Mikko Malkavaara

Mikä tällaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa oli kirkon rooli? Pitikö pelätä, että kirkko auttaessaan unohtaa evankeliumin ja supistuu pelkäksi hyväntekeväisyysjärjestöksi? Vai vaatiko itse evankeliumi toimimaan Kristuksen käsinä ja jalkoina?

Kirkkohistorian dosentti Mikko Malkavaara muistuttaa vielä yhdestä kirkon ja yhteiskunnan välisiä suhteita koskevassa keskustelussa esitetystä näkemyksestä.

– Moni tutkija sanoo, että pohjoismainen hyvinvointivaltio, joka pitää huolen jokaisesta kansalaisesta, on jo itsessään luterilaisuuden synnyttämä ilmiö ja sellaisenaan eräänlaista maallistunutta luterilaisuutta, hän sanoo.

Yhteisastuukeräyksen julisteita eri vuoselta. Vasemmalla ylhäällä vuodelta 1966, ylhäällä oikealla vuodelta 1976, vasemmalla alhaalla vuodelta 1977 ja alhaalla oikealla vuodelta 1979. Kuvat: Kirkkopalvelut.

Kun kirkkoherra oli kunnanjohtaja

Luterilaisuudessa hengellinen ja maallinen valta erotetaan toisistaan, mutta käytännössä raja näiden välillä on usein häilynyt.

– Suomessa 1860-luvulle asti kirkko ja valtio samoin kuin seurakunnat ja kunnat olivat käytännössä yksi ja sama asia. Ei ollut lakisääteistä erottelua, mikä kuuluu kirkolle ja mikä valtiolle. Tavallisista paikallisista maallisista asioista sopi niin sanottu kirkonkokous, jota johti kirkkoherra. Siten kirkkoherra oli eräänlainen kunnanjohtaja, Mikko Malkavaara sanoo.

Vasta vuoden 1865 kunnallisasetus rajasi selvästi, mitkä asiat kuuluvat seurakunnalle ja mitkä kunnalle. Tuolloin perinteisesti kristillisen auttamisen piiriin kuuluneet toiminnot, kuten köyhäinhoito ja perusopetus, siirtyivät maalliselle yhteiskunnalle.

Malkavaaran mukaan kirkon piirissä havahduttiin pian siihen, ettei kirkko ole oikea kirkko, jos se itse ei auta omia köyhiään.

Sodan jaloissa 1943 kirkolliskokous teki päätöksen, ettei diakoniatyö voi perustua vapaaehtoisuuteen, vaan jokaisella seurakunnalla tulee olla vähintään yksi diakoniantyöntekijä.
– Mikko Malkavaara

– Lisäksi kirkon näkökulmasta kunnat osoittautuivat itsekkäiksi organisaatioiksi, joissa köyhäinhoito perustui vain kilpailuun siitä, kuka halvimmalla palkkaa huutolaisia palvelusväeksi. Vaikka köyhäintalojakin rakennettiin, kuntien auttamistyö ei kirkon mielestä ollut riittävän tehokasta.

– Kehitystä vastustamaan alettiin perustaa 1860-luvulta lähtien diakonialaitoksia, jotka olivat aluksi opetussairaaloita ja diakonissojen koulutuspaikkoja mutta myöhemmin yhä monipuolisempia sosiaalisen hoidon ja huolenpidon keskuksia, Malkavaara kertoo.

Vaikka auttamisen teologia olikin kirkas, käytännössä diakoniatyön kehittäminen eteni hitaasti. Esimerkiksi 1940-luvulle tultaessa mikään laki ei velvoittanut seurakuntia järjestämään diakoniatyötä.

– Sodan jaloissa 1943 kirkolliskokous teki päätöksen, ettei diakoniatyö voi perustua vapaaehtoisuuteen, vaan jokaisella seurakunnalla tulee olla vähintään yksi diakoniantyöntekijä. Tuolloin monet mielsivät diakonian vain diakonissojen työksi, ja niin sitä pidettiin lähinnä sairaanhoitona, Malkavaara sanoo.

Diakin yliopettajan virasta eläkkeelle jäänyt dosentti Mikko Malkavaara toimii edelleen Diakin osa-aikaisena erityisasiantuntijana. Kuva: Diakonia-ammattikorkeakoulu.

Lapin hätä herätti auttamishalun

Suomessa oli vuosikymmenten kuluessa syntynyt paljon erilaisia avustusjärjestöjä. Niilläkään ei ollut lakisääteisiä velvoitteita, mutta sota-aikana niiden merkitys kasvoi merkittävästi, kun niiden toimintaa koordinoi hallituksen alaisuudessa toimiva Suomen Huolto -niminen kattojärjestö. Se järjesti sodasta kärsineiden auttamiseksi niin kutsuttuja Kansan apu -keräyksiä. Niillä autettiin evakkoja sekä sotaorpoja, -leskiä ja -invalideja.

Kirkko oli Suomen Huollossa näkyvästi mukana.

Vetäytyvä Saksan armeija oli talvella 1945 polttanut Lapin, ja jälleenrakentaminen oli pahasti kesken.

Sodan jälkeisen jälleenrakentamisen Kansan apu -keräykset lakkautettiin vuonna 1949. Samana vuonna pastorit Toivo Laitinen ja Lauri Tuomi matkustivat Lappiin ja järkyttyivät näkemästään. Vetäytyvä Saksan armeija oli talvella 1945 polttanut Lapin, ja jälleenrakentaminen oli pahasti kesken.

– Ihmiset asuivat väliaikaisiksi tarkoitetuissa hökkeleissä, ja lasten aliravitsemus oli huomattava. Työttömyys oli valtavaa, ja Lapin luonto ankara, Malkavaara kuvailee.

Joulukuussa 1949 Laitinen ja Tuomi vetosivat kirkon johtoon, että oli kiireesti järjestettävä keräys lappilaisten auttamiseksi.

Presidentin arvovalta auttoi brändäämisessä

Ensimmäinen Yhteisvastuukeräys järjestettiin vuonna 1950. Se tuotti 60 miljoonaa silloista markkaa, mikä ylitti tavoitteen kaksinkertaisesti. Keräyksen tuotoilla hankittiin köyhille perheille esimerkiksi lehmä tai hevonen, ja huonokuntoisimpia asuntoja korjattiin.

Todellisuudessa ensimmäisen Yhteisvastuu-keräyksen järjestyminen oli pienoinen ihme. Mikko Malkavaaran mukaan sodan jälkeen kirkon diakoniatoimintaa jouduttiin rakentamaan uudelleen, koska sekä Viipurin että Sortavalan diakonialaitokset olivat jääneet Neuvostoliitolle. Oli kerättävä rahaa välittömään auttamistyöhön mutta samalla myös kaukonäköisemmän diakoniatyön kehittämiseen.

Kun natsit keväällä 1940 miehittivät Norjan, Berggrav oli osoittautunut taipumattomaksi Hitlerin vastustajaksi. Tuon kokemuksen jälkeen hän myöhemminkin vastusti kaikkea, mikä vähänkään muistutti totalitarismia.
– Mikko Malkavaara.

– Osa kirkon päättäjistä vaati, että kerätään yhden kerran rahaa ainoastaan pohjoisen Suomen kärsiville, koska ei haluttu sitoutua toistuvien keräysjärjestelyjen aiheuttamiin rasitteisiin. Osa taas laski, että keräyksiä pitää järjestää vähintään viitenä seuraava vuotena, Malkavaara kertoo.

Kun kirkko syksyllä 1949 aloitti neuvonpidon, ei ollut chatteja, Teams-kokouksia, webinaareja tai sähköpostilistoja. Silti sopimus saatiin aikaiseksi.

– Kun keräyksen tuottojen jaosta oli päästy sopuun, varsinaisen kampanjan toteutumisessa auttoivat lakkautetun Kansan apu -keräyksen valmiit rakenteet. Arvovaltaa keräykselle saatiin siitä, että tasavallan presidentti suostui kampanjan suojelijaksi.

Ennen kenttäpiispaksi valintaansa 1956 Toivo Laitinen toimi Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliiton pääsihteeri, jossa virassaan hän teki tarkastuskäynnin Pohjois-Suomeen syksyllä 1949. Näky järkytti niin paljon, että pian perustettiin Yhteisvastuukeräys. Kuva: Wikipedia.

Tehtävänä myös herättää keskustelua

1950-luvun lopulla Yhteisvastuu-keräys oli jo vakiinnuttanut asemansa. Samaan aikaan Suomessa aletiin luoda sosiaaliturvajärjestelmää. Periaatteessahan sellainen voisi korvata diakonian, kuten 1800-luvun kunnallisasetuskin oletti.

Kuopion hiippakunnan piispa Eino Sormunen kannatti lämpimästi Yhteisvastuu-keräystä mutta vastusti hyvinvointivaltiota.

Mikko Malkavaaran mukaan Sormusen kritiikki nousi Oslon piispan Eivind Berggravin ajatuksista.

– Kun natsit keväällä 1940 miehittivät Norjan, Berggrav oli osoittautunut taipumattomaksi Hitlerin vastustajaksi. Tuon kokemuksen jälkeen hän myöhemminkin vastusti kaikkea, mikä vähänkään muistutti totalitarismia, Malkavaara kertoo.

Myös Sormunen huolestui kasvavasta valtion roolista. Lisäksi Sormunen uskoi, että valtiolta puuttui auttamisessa keskeinen kristillinen rakkaus, caritas. Malkavaara näkee Sormusen ajatuksissa paljon samaa kuin amerikkalaisessa yhteiskuntamallissa, jossa auttaminen perustuu hyväntekeväisyyteen.

Kristinuskon näkökulma on se, että riippumatta kulloisistakin olosuhteista auttaminen itsessään kuuluu kirkon olemukseen. Tästä asiasta kaikki kristityt ovat yksimielisiä.
– Mikko Malkavaara

– Myös Yhteisvastuu-keräys edustaa perinteistä hyväntekeväisyyttä, eikä siinä ole mitään pahaa. Toisaalta luterilaisuudessa taas auttamisen ihanteena on usein pidetty sitä, että vasen käsi ei tiedä, mitä oikea tekee, Malkavaara sanoo.

– Kristinuskon näkökulma on se, että riippumatta kulloisistakin olosuhteista auttaminen itsessään kuuluu kirkon olemukseen. Tästä asiasta kaikki kristityt ovat yksimielisiä.

Nykyään Yhteisvastuu-keräys on saanut paljon kilpailijoita, kun moniarvoisessa maailmassa ihmiset kanavoivat auttamishalunsa monin eri tavoin.

– Kun yhtenäiskulttuuri on murentunut, yksi Yhteisvastuukeräyksen tehtävä on ravistella. Eri vuosien keräysteemoilla on auttamisen lisäksi saatu aikaan tärkeää yhteiskunnallista keskustelua.