Huovinen | Simojoki

Näissä Sana-lehden kolumneissa olen kertonut ihmisistä, jotka ovat olleet minulle tärkeitä. Kutakin heistä olen kuvannut etunimellä. Olen kirjoittanut Sinikasta, Jaakosta, Leenasta ja muista, joiden kanssa olemme sinutelleet toisiamme.

On kuitenkin yksi, jota en pysty kuvaamaan vain etunimellä, vaikka minulla varmaan olisi lupa siihen. En osaa kirjoittaa Martista. Martti Simojoki oli minulle aina Simojoki, yhtä aikaa etäinen ja esikuvallinen, luja mutta lempeä, arvostettu mutta rakas.

Kruununhaassa nuorisopappina 1930-luvulla toiminut legendaarinen mies oli saanut lempinimen Isä Obeliski, pitkä ja karismaattinen kun oli.

Ensi kerran tapasin Martti Simojoen lukiolaispoikana vuonna 1961, kun Norssin rehtori Aulis Ojajärvi järjesti minulle audienssin. Toivoin, että Helsingin uusi piispa tulisi puhumaan poikakoulumme hengelliseen iltaan. Simojoki otti ystävällisesti vastaan, antoi mallin. Pyytäjään suhtaudutaan lämpimästi silloinkin, kun vastaus on kielteinen.

Läksin piispantalosta epävarmoin miettein. Olin tullut läksytetyksi, mutta mieleni ei ollut paha.

Aprillipäivänä 1970 Simojoki vihki minut kuuden muun kanssa pappisvirkaan Turun tuomiokirkossa. Niska nytkähti, kun piispa laski raskaan kouransa pääni päälle siunauksen ajaksi.

Heti ensimmäisenä pappisvuotenani jouduin ojennettavaksi. Olin kirjoitellut raikulimaisia arvioita kansankirkkomme oudoista ilmiöistä. Simojoki lähetti kirjeen, josta ymmärsin, että hän halusi puhutella minua.

Vastaanotto Turun piispantalossa oli jylhä. Muutamalla lyhyellä kysymyksellä Simojoki asetti minut pienelle paikalle, ruoti kirjoitusteni väitteitä ja sai minut punastumaan. Loppuaika tapaamisesta oli jo vapautunutta. Piispa kertoi omassa nuoruudessaan kohtamaastaan nuhtelusta. Esimies oli ojentanut. ”Mutta meistä tuli myöhemmin ystäviä.”

Läksin piispantalosta epävarmoin miettein. Olin tullut läksytetyksi, mutta mieleni ei ollut paha. Simojoki oli tuohon aikaan tunnettu siitä, että hän halusi olla nuoriin nähden kuuloetäisyydellä, niin kuin hän itse sanoi. Kun muut piispat kauhistelivat ylioppilaiden radikalismia, Simojoki piti hermonsa kurissa ja kuunteli – vaikka ei olisikaan ollut samaa mieltä.

Simojoki tuli, rutisti ja tarttui rinnallani pari tuntia olleeseen kultaiseen piispanristiin.

Kun Simojoki sitten jäi eläkkeelle ja muutti Turusta Helsinkiin, aloin käydä tervehtimässä häntä. Loppuvuodesta 1978 vein hänelle väitöskirjani. Piispa istui keinutuolissaan, kyseli, jutteli.

Simojoki oli vielä hyvässä kunnossa, kun minut huhtikuussa 1991 vihittiin piispaksi. Juhlalounas pidettiin Finlandia-talossa. Simojoki tuli, rutisti ja tarttui rinnallani pari tuntia olleeseen kultaiseen piispanristiin. ”Minä teetin tämän ristin vuonna 1959, mallin sain Mikkelin rististä. Se on nyt sinulla.”

Kävin Simojoen luona muutaman kerran vuodessa, ensin Ritarikadulla, sitten Katajanokalla Kukkaisrahaston kodissa ja lopuksi Diakonissalaitoksen hoitokodissa. Kun Simojoki siirtyi taivaalliseen seurakuntaan, minun tehtäväkseni tuli ruumissaarnan pitäminen ja hautaan siunaaminen.