KIRJOITTAJA

Juhani Huttunen

juhani.huttunen@sana.fi

KUVAT

Universal Pictures

Jaa artikkeli

Puheenvuorot | 11.09.2023 |

Elokuva: Oppenheimer jätti kysymään, mitä virkaa on Jumalalla

Ydinaseteknologia muutti käsityksen siitä, millaiseen tuhovoimaan ihminen lajina kykenee. Kantaako Jumalan armo tämänkin pahuuden?

Ydinaseen isänä pidetystä fyysikko J. Robert Oppenheimerista (1904–1967) kertova, Christopher Nolanin ohjaama Oppenheimer on ollut vuoden kohutuimpia elokuvia. Sen merkitystä ja ahdistavuutta korostaa tosielämän pelko, että moraalittomassa sodassa Ukrainaa vastaan Venäjä voisi turvautua joukkotuhoaseisiin.

Elokuvan keskiössä on Oppenheimerin ja kenraali Leslie Grovesin johtama Manhattan-projekti, jossa amerikkalaiset rakensivat ihmiskunnan historian ensimmäisen ydinaseen. Manhattan-projekti syntyi, kun tiedemiehet, mukaan lukien pasifistina tunnettu Albert Einstein, lähestyivät Yhdysvaltain presidenttiä Franklin D. Rooseveltia huolenaan se, että natsien tiedettiin rakentavan atomipommia.

Hitlerin pahuus oli ilmeistä, joten omalle ydinaseprojektille nähtiin perusteita. Tuohon aikaan johtavat tiedemiehet myös uskoivat, että lopulta ydinaseen tuoma pelote lopettaisi kaikki sodat.

Ilmakuvat Hiroshimasta ennen ydinpommitusta 6.8.1945 ja sen jälkeen. Kuvat: Wikipedia.

 

Arvio oli tietenkin virheellinen, sillä seurauksena oli vain maiden välinen ydinasevarustelu. Oppenheimer-elokuvan kantavaksi teemaksi nouseekin syyllisyys.

Nolanin elokuva perustuu vuonna 2005 ilmestyneeseen Oppenheimer-elämäkertaan American Prometheus.

Alkuperäinen kreikkalaisen mytologian Prometheus oli jumala, joka varasti häntä ylemmiltä Olympus-vuoren jumalilta tulen ja antoi sen ihmiskunnalle. Rangaistukseksi tulen varastamisesta ylijumala Zeus kahlitsi Prometheuksen kallioon, jossa kotka joka päivä nokallaan hakkasi hänen maksaansa.

Prometheus-myytti ilmaisee, että ihminen tietää jotakin sellaista, mikä kuuluisi vain jumalille, ja siksi tuo tieto ihmisten käsissä johtaa katastrofiin. Oppenheimerin myötä ihmiskunta oppi peruuttamattomasti jotakin sellaista, mitä sen ei kuuluisi hallita.

 

* * *

 

Nyt tullaan teologisesti mielenkiintoiseen mutta samalla ahdistavaan kohtaan. Tasan 40 vuotta sitten, kylmän sodan aikana, pappi ja filosofi Terho Pursiainen kirjoitti teoksen Sokea äiti. Se oli Pursiaisen rehellinen epäuskontunnustus, jossa hän perusteli luopumisensa pappeudesta.

1960-luvulta lähtien Pursiaisen teologiaan on sisältynyt vaatimus rehellisyyteen, koska muussa tapauksessa uskonnollisesta puheesta tulee lapsekasta fantasiointia. Epärehellinen teologia on ensimmäisen käskyn rikkomista, koska fantasiapuheissa turvataan itse tehtyihin epäjumaliin.

Sokean äidin olennaisena sytykkeenä oli tuolloin 1980-luvulla teologipiirejä puhuttanut Jim Garrisonin teos The Darkness of God: Theology After Hiroshima. Tuohon teokseen nojaten Pursiainen selitti, miksi ydinpommi horjutti uskoa Jumalaan: Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit antoivat ihmiskunnalle itselleen vallan nousta Jumalan asemaan.

Pursiainen vetoaa Vanhan testamentin vedenpaisumuskertomukseen (1. Moos. 6–9), jonka lopussa Herra asettaa sateenkaaren näkyväksi turvatakuuksi siitä, että koskaan enää Hän ei hävitä ihmistä.

J. Robert Oppenheimer (vas.) ja kenraali Leslie Groves olivat läheinen parivaljakko Manhattan-projektissa. Kuva: Wikipedia.

 

Tässä kohtaa jotkut haluavat keskustella siitä, kuinka julma Vanhan testamentin Herra onkaan.

Epäilemättä muinainen ihminen koki, että kärsimykset ja onnettomuudet ovat rangaistusta. Ehkä olennaista on, että Raamatussa ei ole mitään sellaista pimeää, selittämätöntä raivoa ja väkivaltaa tai pahuutta, joka jotenkin olisi ihmiselle itselleen vierasta. Pääsanoma vedenpaisumuskertomuksessa on kuitenkin Jumalan pelastava tahto ja lupaus, ettei ihmistä enää hävitetä.

Pursiaisen mukaan Hiroshima kääntää asetelman päälaelleen, sillä atomipommin jälkeen Jumalasta tuli avuton. Ennen 6.8.1945 ei voitu kuvitellakaan, että ihmiskunta voitaisiin hävittää ilman jotakin yliluonnollista voimaa. 6.8.1945 jälkeen tilanne muuttui, sillä enää Jumala voi taata, ettei ihmiskunta itse hävitä itseään. Tämä oli Terho Pursiaisen mielestä vakava teologinen ongelma.

Pursiainen ei koskaan eronnut kirkosta, ja 1990-luvulla hän sai myös pappisoikeutensa takaisin, koska koki jälleen voivansa opettaa kirkon uskon mukaisesti.

 

* * *

 

Katsoin kolmetuntisen Oppenheimerin amerikkalaisen ystäväni Davidin kanssa. Kotimatkalla hän pohti, kuinka harvoin elokuvissa onkaan pohdittu amerikkalaisten tuntemaa syyllisyyttä atomipommien räjäyttämisestä Hiroshimassa ja Nagasakissa. Hän ei kokenut itsekään olevansa syyllisyydestä vapaa. ”It was us, Americans”, hän toisteli liukuportaissa.

David ei ollut syntynytkään, kun toinen maailmansota päättyi. Miten hän voi kantaa syyllisyyttä?

Terho Pursiaisen esikoisteoksessa Uusin testamentti (1969) on tätä koskien kiinnostava näkökulma. Pursiainen sanoo, että kun ihminen ampuu kiväärillä, itse kivääri ei muutu mitenkään. Sen sijaan väkivalta muuttaa ampujaa itseään.

Pursiaista seuraten voisi lisätä, että Hiroshima ei muuttanut varsinaista ydinasetta. Sen sijaan Hiroshima muutti ihmistä, koko ihmiskuntaa. Juuri tätähän Pursiainen tarkoitti sillä, että sateenkaaren turvatakuu on päättynyt, kun ihmiskunnasta itsestään tuli elämän ja kuoleman herra.

Päätöksen ydinaseen käyttämisestä teki Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman, joka kuvassa kertoo Japanin antautumisesta. Kuva: Wikipedia.

 

Kysymys ei ole yksittäisistä syyllisistä. Yksittäiset teot osoittavat, millaiseen pahaan ihminen ylipäänsä kykenee. Juuri tästä syystä kaikki ihmiskunnan jäsenet joutuvat kysymään uudestaan, mikä oikein on ihminen. Sama kysymys joudutaan kysymään ekokatastrofin edessä.

Kun itse ihmisyys on näin vaurioitunut, ja syyllisyys ja ahdistus ovat kasvaneet näin massiivisseksi, herää kysymys, voiko tällaisesta taakasta vapautua.

Kenelläkään yksittäisellä ihmisellä ei ole mitään moraalista oikeutta puhua kaikkien Hiroshiman ja Nagasakien uhrien puolesta ja antaa anteeksi. Uskon, että vain täydellinen, ehtoja asettamaton rakkaus voi parantaa kaikkein syvimmät haavat. En usko, että ihmiskunta itse kykenee tuottamaan niin suurta rakkautta, että se parantaisi kaikki vauriot. Siihen tarvitaan ulkopuolinen apu.

Hyvä lukija

Kiinnostuitko? Tutustu Sanan digitilaukseen 1 € / 1 kk. Voit perua tilauksen milloin hyvänsä.

Saat kaiken tämän:

* Samat sisällöt kuin printtilehdessä + vain verkossa julkaistavat jutut
* Printtilehden näköislehden
* Artikkelit ääneen luettuina
* Sanan arkiston

Sana tekee tärkeää ja merkityksellistä journalismia. Se on mahdollista ainoastaan tilausmaksujen avulla. Meidän ajassamme Sanan merkitys ainoastaan kasvaa.

Sinä voit osaltasi mahdollistaa laadukkaan kristillisen journalismin myös tulevaisuudessa.

Tilaa Sana.

Ilkka Enkenberg

Ilkka Enkenberg

Päätoimittaja

Jaa artikkeli