Elämä on kotiinpaluuta, ajattelevat Turun piispa Mari Leppänen ja hänen hengellisen matkakertomuksensa kirjoittanut Johanna Venho

Reilun kahden vuoden prosessi on saavuttamassa huipennuksensa, kun runoilija ja kirjailija Johanna Venhon kirjoittama kirja Kotimatkoja Mari Leppäsen kanssa (Tammi) putkahtaa pian painosta.

– Kirja on kertomus siitä, miten elämänvaiheet ja hengellisyys kietoutuvat yhteen. Se kuvaa matkaa lapsuuden ja nuoruuden yhteisöllisestä hengellisyydestä vaikeiden vaiheiden kautta kohti oman äänen löytymistä ja piispan tehtävää, kertoo Mari Leppänen, ensimmäinen vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä papiksi vihitty nainen ja Turun piispa.

– Kirjasta tuli laajempi kuin alun alkaen ajattelin – vaikka Mari on nuori, tarina on runsas, sanoo Johanna.

Kirja on syntynyt tien päällä ja liikkeellä ollessa. Se tuntuu hyvin sopivalta, sillä liikkeestä ja eteenpäin menemisestä Mari puhuu paljon.

Naiset matkustivat yhdessä Marin elämänkaaren seitsemälle pysäkille ja viettivät viikonlopun kussakin näistä paikoista, jotka ovat hänelle merkittäviä kodiksi kutsutussa verkostossa.

– Koti ei ole vain yksi paikka, niitä on monta, hän toteaa.

Paikat ovat tärkeitä myös tätä haastattelua tehdessä. Kuvat otetaan Marin lapsuuden kotikulmilla Käpylässä Koskelan sairaalan kirkossa, jossa hän lapsena kävi pitkään pyhäkoulussa.

Tuoreessa kirjassa on runsaasti elämänmakuisia tarinoita, kuten kertomus siitä, miten ruumisarkulla leikittiin paljon leikkejä, joissa synnytään ja kuollaan.

Kuvausten jälkeen etsimme lähistöltä rauhallisen kahvilan. Mari ajaa edellä ja kurvaa tottuneesti auton parkkiin sivukadulle.

– Tuo punainen talo oli kotimme, hän viittilöi kädellään katua eteenpäin autosta noustessaan.

Haastattelu jatkuu sympaattisessa kahvilassa, jota vastapäätä kadun toisella puolella sijaitsi ennen pankki. Sen yläkerrassa asui Marin ja Mirja-siskon kaveri, jonka kanssa he vaihtoivat barbiensa vaaleanpunaisen avoauton hautaustoimistosta peräisin olevaan ruumisarkun pienoismalliin.

Tuoreessa kirjassa on runsaasti elämänmakuisia tarinoita, kuten kertomus siitä, miten ruumisarkulla leikittiin paljon leikkejä, joissa synnytään ja kuollaan. ”Tytöt pukevat valkoisiin vaatteisiin milloin pienen vauvanuken, milloin barbien, ja asettelevat tämän arkkuun. Arkun päälle laitetaan pieniä kukka-asetelmia, ja sitten barbiet itkevät ja lohduttavat toisiaan.”

– Isä tutki kuoleman kulttuuria, se oli meille luonnollinen asia, Mari kertoo.

Omien valintojen hinta on välillä ollut kova, mutta Mari Leppänen ei ole kadottanut luottamustaan Jumalaan.

Jokaisella on juuristonsa

Tarina alkaa Marin mökiltä Pohjois-Savon Viitaan kylästä, josta Marin äidin, Elina Lyyran, suku on kotoisin. Mökki on kuulunut Elinan isosiskolle Elmalle, joka testamenttasi sen Marille, kummityttärelleen. Mökin, Kesärannan, lisäksi Mari sai ”Ellulta” vaikuttavan henkisen perinnön: asenteen siitä, että kukaan ei ole toista ylempänä. ”Alistaminen on historiaa”, Elma Lyyra kirjoitti päiväkirjaansa ja kannusti naisia hankkimaan itselleen omat ammatit ja rahat.

Marin isän, Juha Pentikäisen, puoleisen suvun vaiheita käydään läpi Velkuan saaressa, jossa Juhan vanhemmat asuivat nuorena parina ennen Talvisotaa. Saari kuuluu nykyisin Naantalin seurakuntaan ja Marin vastuulla olevaan Turun hiippakuntaan.

– Ihmisellä on aina joku juuristo. Tarina rakentuu sieltä asti ja kiinnittyy havaintoihin siitä, mitkä asiat itsessä edelleen vaikuttavat, Mari kuvailee.

Juuriin liittyvien paikkojen lisäksi kirjaa on työstetty muun muassa tärkeiksi tulleissa pyhiinvaelluskohteissa. Turun pyhiinvaellusreiteillä Mari pohti omaa hengellistä kieltään ja ääntään. Utön saarella naiset keskustelivat elämän myrskyistä ja Poitsilan retriittikodissa Haminassa hiljaisuuden merkityksestä.

Marin äiti olikin kommentoinut, että teksti on kuin sisaren tai läheisen ystävän kirjoittamaa.

Ennen teologin opintojaan Mari opiskeli folkloristiikkaa ja valmistui kulttuurintutkijaksi. Hän teki elämäkertakirjoittamisesta lopputyönsä ja työskenteli ohjaajana aiheen parissa.

– On arvokasta kertoa elämäntarinansa. Niin tehdessään ihminen piirtää uusiksi omia ääriviivojaan. Muistojen totuus on kiinnostava asia. Iso käänne elämässä voi avata uuden näkökulman koko elettyyn elämään, Mari pohtii.

– Kertominen on tärkeää siksikin, että vaietut tarinat vaikuttavat meissä ja läheisissämme vielä kerrottuja paljon vahvemmin, hän vielä lisää.

Myös Anne Brunilan ja Martti Suosalon muistelmakirjat kirjoittanut Johanna Venho kertoo omien elämänvaiheiden ja niiden muistelun päätymisen kirjaksi olevan iso prosessi.

– Siinä kirjan kohde avaa ja antaa tosi olennaisia asioita itsestään. Hän antaa käyttövoimaksi oman elämänsä, josta lukijat voivat etsiä samastumiskohtia, Johanna sanoo.

– Vaatii molemminpuolista luottamusta päästä tilaan, jossa muistella elämää – ja muistaa kertoessaan. Prosessi on myös terapeuttinen. Alussa minun on kuunneltava sanottua ja sanomatta jäävää, ja sitten tarina alkaa hahmottua. Marin oli oltava valmis kertomaan enemmän, kuin mitä kirjaan päätyy. Paikat herättivät muistoja, olimme tarinoiden ja tarinoinnin keskellä. Läsnä oli monta aikatasoa.

Marin äiti olikin kommentoinut, että teksti on kuin sisaren tai läheisen ystävän kirjoittamaa.

– Pyyntö kirjoittaa tämä kirja tuntui tulevan juuri oikeaan kohtaan elämässäni. Olen pohtinut viime vuosina hengellisyyttä ja nyt sain kuunnella, tutkia ja kirjoittaa siitä, Johanna sanoo.

Kirjassa tehdään matkoja juurille ja tässä ajassa. Näillä matkoilla Kirjassa Johanna Venho ja Mari Leppänen puhuvat Marin elämänvaiheista, hengellisestä matkasta, kivuista, haaveista ja unelmista.

Lämmin usko sukuperintönä

Molemmat isovanhemmat, Pentikäiset ja Lyyrat, olivat tahoillaan löytäneet hengelliseksi kodikseen vanhoillislestadiolaisuuden. Mari sai kristinuskon sukuperintönä.

Elina ja Juha Pentikäisen perheessä lestadiolaisuus oli vahvasti läpielettyä arjen kaikissa toiminnoissa ja elämä oli perhekeskeistä, mutta sosiaalista ja ulospäinsuuntautuvaa. Televisio-ohjelmiin ja rockmusiikkiin liittyvä nuorisokulttuuri jäi lapsille vieraaksi, mutta ystäviä ja vieraita kävi paljon, keskusteltiin ja luettiin paljon. Kaikki seitsemän lasta kävivät soittotunneilla, Marin soitin oli kontrabasso.

Juha Pentikäinen tutki uskontotieteilijänä maailmanuskontoja, kansanuskoa, alkuperäiskansojen uskonnollisuutta ja muita uskonnon ilmentymiä. Hän otti myös lapsiansa mukaan kenttätyömatkoille. Teologi Elina Pentikäisen päätutkimuskohteena oli herännäisyyden historia. Vanhemmat tekivät yhdessä oppikirjoja maailman uskonnoista. Niihin, kulttuureihin ja politiikkaan suhtauduttiin kiinnostuksella. Kulttuuri oli rahaa tärkeämpää.

Marin katsottiin irtautuneen liikkeestä, ja hänen miehensä, Liedon seurakunnassa pappina ollut Risto Leppänen, erotettiin puhujan tehtävästään yhdistyksessä, koska hän ei irtisanoutunut vaimonsa ratkaisusta.

Sukurakkaus ja vahva yhteisöllisyys ovat edelleen lestadiolaisuuden vahvuuksia, ja seuroissa kaikenikäiset kokoontuvat yhteen. Jos joku tarvitsee apua, häntä autetaan.

– Sain elää rikkaan lapsuuden ja nuoruuden ja kasvaa värikkään sosiaalisuuden keskellä. Lapsuuteni oli turvallinen ja minua kasvattivat omien vanhempien lisäksi myös monet muut aikuiset. Kasvoin Helsingissä, mutta kesät vietimme Pohjois-Savossa. Kuljimme paljon luonnossa ja sain imeä vanhempieni kiinnostuksen uskontoja ja kulttuureja kohtaan, Mari muistelee lämmöllä kasvuvuosiaan.

Kirjaprosessi kesti kaksi vuotta, ja sinä aikana Johanna Venho ja Mari Leppänen viettivät viikonloppuja Leppäsen elämänvaiheissa tärkeillä paikoilla.

Vahvaa vallankäyttöä

Juha-isä kohtasi paikallisen rauhanyhdistyksen vastuutehtävissä 1970-luvun hoitokokoukset ja koki ne ahdistavina. Ne myös jättivät pitkiä jälkiä. 1980-luvun lopussa Marin isä vapautettiin puhujan tehtävistä ja äidin kirjoittama Amerikan lestadiolaisuutta koskeva tutkimus jäi kesken. Syitä lapsi ei ymmärtänyt.

– Yliopisto-opiskelijana löysin Juhan isän Veikon kirjeenvaihdon, josta minulle selvisi, että myös hänellä oli ollut omat vaikeat ajat herätysliikkeessä. Ymmärsin jotain siitä, miten vaikeita asioita oli aina käsitelty vaikenemalla. Ja toisaalta sen, miten ihminen janoaa hyväksyntää ja haluaisi olla ”omiensa” keskellä hyväksytty. Hylkäämisen pelko saa vaikenemaan.

Mari itse kohtasi paineen elää herätysliikkeen normien mukaan, kun hänet vihittiin Turun tuomiokirkossa papiksi Liedon seurakuntaan vuonna 2012. Oman tien löytäminen ja ratkaisunsa läpi eläminen ei ollut helppoa.

Marin katsottiin irtautuneen liikkeestä, ja hänen miehensä, Liedon seurakunnassa pappina ollut Risto Leppänen, erotettiin puhujan tehtävästään yhdistyksessä, koska hän ei irtisanoutunut vaimonsa ratkaisusta. Leppäset saivat hiljaista tukea ja kannustavia viestejä useilta lestadiolaisilta, mutta johdossa olevien vallankäyttö oli vahvaa.

Mari on törmännyt kirkon työntekijöidenkin halveksiviin asenteisiin lestadiolaisia kohtaan. Mari painottaa, että hänen kritiikkinsä kohdistuu vallan käyttäjiin.

– Liikkeen alkuhistoriassa naisilla oli vahva rooli, mikä on tyypillistä uskonnollisissa herätyksissä. Lestadiolaisessa herätysliikkeestä toimi paljon aktiivisia ja vaikuttavia naisia, mukaan lukien molemmat isoäitini Kaino ja Inka. Sitten kun yhteisö organisoitui, naisten toimijuus rajoittui enemmän kodin piiriin, mihin vaikutti myös ympäröivän yhteiskunnan naisille tarjoamat mahdollisuudet. 1960-luvulla liike koki kriisin, kun teologit, jotka eivät voineet hyväksyä maallikoiden muovaamia linjauksia kaste- ja seurakuntaoppiin, jättivät liikkeen. 1970-luvulla hoitokokoukset vaikuttivat voimakkaasti, ja vanhoillislestadiolaisuudessa käännyttiin sisäänpäin, valvonta ja rajoitukset lisääntyivät.

Johanna kertoo Marin pappisvihkimykseen liittyneen mediakohun laajuuden avautuneen itselleen kirjaa tehdessä.

– Se, että vanhoillislestadiolaisuudessa suhtaudutaan noin jyrkästi naisten pappeuteen, on minusta surullista ja ahdistavaa. Ei ihmistä voi pelkistää vain sukupuolensa edustajaksi eikä biologinen sukupuoli saa määrittää ihmisen liikkumatilaa. Liikkumatila lestadiolaisuudessa oli avarampi ennen liikkeen murrosvuosia. Se tietysti herättää toivoa siitä, että liikkeen olisi mahdollista mukautua nykyaikaan.

Mari seuraa mielenkiinnolla, miten liike suuntautuu tulevaisuuteen.

– Kun tein graduni vanhoillislestadiolaisen liikkeen suhtautumisesta naisten pappeuteen, haastattelin eri aikoina opiskelleita naisteologeja sekä luin kirkolliskokouspöytäkirjoja, liikkeen vuosikirjoja ja uutisia. Huomasin tuolloin, miten keskustelu liikkeessä oli ollut miesten puhetta naisten pappeudesta, Mari kertoo.

– Aito kysymys 2000-luvun keskusteluissa on ollut, kenellä on mahdollisuus osallistua niihin, ketä kuunnellaan ja kenen sanomisella on merkitystä.

Hänestä on surullista ja epäreilua, että keskustelun vapauden puuttuessa tavalliset arkeaan elävät liikkeen jäsenet leimautuvat. Mari on törmännyt kirkon työntekijöidenkin halveksiviin asenteisiin lestadiolaisia kohtaan. Mari painottaa, että hänen kritiikkinsä kohdistuu vallan käyttäjiin.

– Perheissä roolit voivat olla tasa-arvoisia, eikä johdon linja välttämättä vastaa sitä, miten ihmiset arkeaan elävät. Moni vanhoillislestadiolainen on myös turhautunut siitä, että liikkeeseen kuuluvista tuntuu olevan sallittua puhua avoimen ennakkoluuloisesti, halveksivasti ja rumasti.

Kotimatkoja Mari Leppäsen kanssa on myös kertomus myös siitä, millaista naisena on työskennellä kirkossa, jolla on pitkä patriarkaalinen historia.

Kodikkuus ja kodittomuus

Palataan kirjan kantavaan teemaan kodista. Molemmat naiset ovat tunnistaneet itsessäänkin sekä ulkopuolisuuden tunteita että hengellisen yhteisön kaipuuta. Heitä kiinnostaa, miten kirkon voisi tuntea kotoisaksi.

Vuonna 2015 Leppäset kutsuivat kotiinsa asumaan Syyriasta paenneen Ahmadin.

– Omat kodittomuuden kokemukset saivat suhteellisuutta ympärilleen. Odotukset siitä, missä voi olla koti, murtuivat. Samanaikaisesti ajattelen, että koskaan ei voi tietää, mistä maisemasta toinen on tulossa. Niin paljon on kiinni ihmisen maaperästä, Mari pohtii.

Piispana hän pitää tärkeänä kysymystä siitä, mitä tapoja kirkossa voisi olla ottaa ihmiset vastaan ja helpottaa kohtaamisia.

Olen aina samaan aikaan sekä kavahtanut ja pelännyt yhteisöjä että kaivannut ryhmään kuulumisen kokemusta.
– Johanna Venho

– Miten kirkko voisi olla turvallinen ja kutsuva koti tämän ajan ihmisille. Kuinka uudistua niin, että avaisimme mahdollisuuksia emmekä sulkisi niitä. Muutosta ei pidä pelätä, eikä tule ankkuroida pysyviksi sellaisia asioita, jotka eivät ole pysyviä, Mari sanoo.

Johanna tiivistää oman ajatuksensa kodista yhteen sanaan: vapaus.

– Olen aina samaan aikaan sekä kavahtanut ja pelännyt yhteisöjä että kaivannut ryhmään kuulumisen kokemusta. Olen löytänytkin omanlaisiani, riittävän avoimia ryhmiä. Kodin pitää olla sellainen, että siellä voi olla oma itsensä – aivan kokonaan. Kodikkuus syntyy ja toteutuu suhteessa toisiin ihmisiin, kun kohtaamiset ovat aitoja ja tulee nähdyksi kokonaisena, Johanna miettii.

– Sehän ei tarkoita, että ihminen olisi aina samanlainen. Rakastetaanko sinua sittenkin, kun muutut? Tai voi kysyä, loppuuko luominen siihen, kun ihminen syntyy? Mari jatkaa.

Turvallinen hengellisyys

Piispa Mari haluaa tukea turvallista hengellisyyttä ihmisen elämän erilaisissa vaiheissa. Hän muistuttaa, että ihmisten hengelliset tarpeet ovat erilaisia eri aikoina: jokaisen elämään kuuluu vaikeita ja kevyitä vaiheita, jotka vaikuttavat myös hengellisyyteen ja jumalasuhteeseen.

– Todella paljon toivon, että kirjan kautta voisimme tehdä eläväksi sen, että elämään liittyy erilaisia viitekehyksiä ja yhteyksiä. Erilaisuutta ei pitäisi pelätä ja siten vahvistaa polarisaatiota. Sellaista yhteisöä ei ole, missä ei ongelmia olisi. Isompi ongelma on, jos asioita ei tunnisteta eikä niistä puhuta, Mari sanoo painokkaasti.

– Turvallisten hengellisten yhteisöjen luominen vaatii myös vaikeista asioista puhumista ja sopimista. Kristinusko on uskoa kertakaikkiseen uhriin, Jeesukseen, eikä uusia uhreja enää tarvita. Kirkon tehtävä on Jeesuksen esimerkkiä seuraten jakaa ihmisten kanssa heidän elämänsä kysymyksiä, ei käpertyä omaan todellisuuteensa, piispa vielä jatkaa.

Pyhiinvaellus, retriittitoiminta ja muu hiljaisuuden viljely ovat hänen sydäntään lähellä. Niissä Mari on löytänyt yhteisöön kuulumisen tunteen, joka ei kahlitse.

Äitienpäivän alla Johannaa ja Maria puhuttelee myös vanhemman tehtävä antaa lapselle koti ja turva.

– Meillä on samanikäiset lapset irtautumassa kotoa. Kummaltakin on lapsi muuttanut myös ulkomaille. On todella mullistava vaihe, kun lapsi itsenäistyy. Jotakin on peruuttamattomasti ohi. Toisaalta uudessa elämänvaiheessa rakentuu uudenlainen yhteys, Johanna toteaa.

Mari kertoo miettivänsä paljon sitä, mitä hän haluaa siirtää eteenpäin ja mitä ehkä katkaista.

– Olemme osa Jumalan vaeltavaa kansaa. Samalla olemme osa sukupolvien ketjua ja ennen eläneet elävät meissä. Tietoisuus omista juurista on tärkeää. Se vaikuttaa myös siihen, millaista henkistä ja hengellistä kotia itse rakennamme. Lapset tulevat arvioimaan meidän valintojamme. Ja omien lasten valinnat ovat peili itselle, kasvutehtävä vanhemmuudelle, Mari pohtii.

Johannan kirjailijan tausta ja katse tuo kerrontaan kaunokirjallisia sävyjä. Kirja on henkilökuva ja siinä kuuluu Marin ääni ja samalla kirjailijan ääni. – Kolmas ääni on lukijan, sanoo Johanna Venho.

Vastaus löytyy

Turun hiippakunnassa Mari on työskennellyt edeltäjänsä Kaarlo Kallialan avustajana, sitten hiippakuntadekaanina, ja piispana vuodesta 2021 lähtien. Turussa hän on vaikuttanut vahvasti pyhiinvaellustradition elvyttämiseen ja Suomen Pyhiinvaelluskeskuksen perustamiseen.

Pyhiinvaellus, retriittitoiminta ja muu hiljaisuuden viljely ovat hänen sydäntään lähellä. Niissä Mari on löytänyt yhteisöön kuulumisen tunteen, joka ei kahlitse.

Hiljaisuuden sylissä, Enonkosken luostarissa, Mari löysi myös lohdun siihen, kuinka suhtautua omiin hengellisiin haavoihinsa.

Kunpa Jumalan haavat eivät umpeutuisi minussa.
– Mari Leppänen

– Olin usein turvautunut Juliana Norwichilaisen rukoukseen siitä, miten kaikki vielä muuttuu hyväksi. Enonkosken luostarissa luin Julianan kirjaa kolmesta haavasta. Yksi niistä oli Jumalan lakkaamattoman kaipauksen haava. Olin vuosia rukoillut, että se haava minussa umpeutuisi. Tuolloin ymmärsin, että näkökulma onkin päinvastainen. Kunpa Jumalan haavat eivät umpeutuisi minussa. Haavoistahan kristinuskossa on kyse. Hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet, Leppänen sanoo.

Viimeinen kirjan kotimatkoista suuntautuu Naantaliin, jossa Johannaa ja Maria tervehtii kirkon edessä toisen kristinuskolle tärkeän naisen, Pyhän Birgitan, patsas. Birgitan perinnössä on monia Marille tärkeitä asioita, kuten pyhiinvaellus ja naisten sivistäminen. Mari rukoilee, kuten Birgitta kerran: Osoita minulle tie

ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan. On onnetonta vitkastella, on vaarallista jatkaa matkaa, vastaa siis kaipaukseeni ja osoita tie. Tulen luoksesi kuin sairas tulee lääkärin luo. Oi Herra, anna sydämelleni rauha.