Eija-Riitta Korholan kolumni: Stabat Mater

Kun vuosi vaihtuu, muutos tuntuu minusta aina putoamiselta. Viikon päivät korkeaa juhlaa juhlittuani putoan arkeen. Pimeys jatkuu vähenevien valojen kanssa, juhlan odotus on otettu pois. Seuraa vuoden raskain aika, kunnes hartaasti odotettu kevät alkaa antaa merkkejä. Elämänkokemus opettaa kuitenkin sen, että tämäkin aika on ohi niin nopeasti, että siitä pitää etsiä kaikki ilo.

Senkin olen oppinut, että joulua pitää jatkaa omin päin. Jumalan ihmiseksi tulemisen viesti on niin vahva, ettei sitä ehdi käsitellä kuukaudessa. Marialle kävi samoin: evankeliumi alleviivaa, että Maria kätki kuulemansa sanat mieleensä ja mietti niitä sydämessään.

Pitkään luulin, että evankelista Luukas mainitsi tämän alleviivatakseen sitä, että hänen kirjallinen selvityksensä joulun tapahtumista oli luotettava, silminnäkijältä itseltään kuultu. Äidiksi tultuani tajusin myös toisen puolen. Nyt vasta ymmärsin tarkastella Mariaa kiiltokuvan sijasta oikeana ihmisenä: naisena, jolla on äidinvaistot ja huoli lapsestaan.

Enkeli ilmestyi hänelle ja kertoi suuresta armosta, joka tulisi Marian osaksi: Hän synnyttäisi Kuninkaan, jota kutsutaan Jumalan Pojaksi. Lupaus oli suuri kunnia ja armonosoitus, mutta Marialle suuri armo merkitsi alusta lähtien myös hämmennystä, häpeää ja surua.

Hän joutui saattamaan kihlattunsa Joosefin suurten epäilysten valtaan ja hyväksymään maineensa avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen äitinä. Noina aikoina siitä olisi voinut joutua kivitetyksi. Hän joutui lähtemään pakoon poikalasten massamurhia, joita oman lapsen syntymä aiheutti. Myöhemmin Jumalan suuri armoteko merkitsi sitä, että Maria joutui katsomaan vierestä, kun hänen rakas lapsensa saa paitsi häpeällisen myös tuskallisen kidutuskuoleman. Hän seuraa lapsensa kokemaa oikeusmurhaa. Järkyttävämpää osaa äidille en voi kuvitella. Stabat Mater dolorosa, iuxta crucem lacrimosa – seisoi äiti murheissansa, ristin alla tuskissansa. Totisesti tämä 1200-luvun runoelma Jeesuksen äidin kärsimyksistä koskettaa.

Suurta armoa on, että Marian usko näki kauemmas kuin hänen ymmärryksensä.

Jumalan ihmeellinen suunnitelma pelastaa maailma maksoi Jumalalle hänen henkensä, mutta se särki myös ihmisen, tuon äidin, sydämen. Marian vastaus enkelille oli kyllä: ”Olen Herran palvelijatar, tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.” Entä jos Maria olisi sanonut: Ei kiitos, en uskalla?

Jumala olisi ehkä löytänyt tiensä, mutta totuus on, ettei ilman ihmisen kyllä-sanaa Jumala olisi voinut toteuttaa suunnitelmaansa syntyä ihmiseksi, rinnallemme yhdeksi meistä. Ihmistä tarvittiin Luojan suurimpaan rakkauden tekoon.

Jos jossakin päin maailmaa Neitsyt Marian kunnioitus onkin saanut kohtuuttomia piirteitä, tajusin silloin, että Jeesuksen äidin sivuuttaminen epäkiinnostavana itsestäänselvyytenä on suoranainen hengellinen tappio. Aivan kuin Maria olisi sanonut: ”Tästedes kaikki sukupolvet – paitsi protestantit – ylistävät minua autuaaksi sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja.”

Suurta armoa on, että Marian usko näki kauemmas kuin hänen ymmärryksensä. Siitä on muistutuksena Luukkaan evankeliumissa Marian kiitosvirsi, eräs Raamatun kauneimmista teksteistä. Tähän Jumalan hyvyyden ylistykseen hänen oli vielä monta kertaa hämmentyneenä palattava. Kun kokemus ja tieto sanoivat, että kaikki on menetetty, vain usko kertoi, että kaikki on sittenkin hyvin.