Antti Nylén, Annina Holmberg, Petri Liski, Paleface, Paavo Huotari ja Anna-Mari Kaskinen katsoivat Kristukseen – mitä he näkivät?

Antti Nylén. Kuva: Jani Laukkanen.

Kustantaja Antti Nylén: ”Seimen lapsen ja ristiinnaulitun yhteys on vahva”

Kun katson Jeesusta ristillä, ensimmäiseksi tulee mieleen, että näen vääryyden ja väkivallan uhrin. Se on tietysti kaikkien väkivallan ja vääryyden uhrien kuva historiassa, nykypäivänä ja tulevaisuudessa.

Sidos todelliseen historiaan on tärkeä. On vaikea ajatella, että sitä ei olisi koskaan tapahtunut. Jos kävisi ilmi, että Jeesusta ei ollut koskaan olemassa ja että evankeliumit ovat pelkkää legendaa, se olisi vakava paikka. Krusifiksi näyttää tietyn teloituksen, joka on melko vähän aikaa sitten tässä maailmassa tapahtunut tapahtuma.

Lisäksi tärkeä on joulun ja pääsiäisen yhteys. En pidä joulua kovinkaan merkittävänä juhlana, vaan näen sen viittana pääsiäiseen. Niinpä näen seimen lasta katsoessani ristiinnaulitun. Näiden kahden hahmon yhteys on vahvistunut vuosien varrella.

Lapset aina jäävät pommien alle ja kärsivät, heidän tulevaisuutensa tuhotaan sodissa ja muissa traumoja aiheuttavissa tragedioissa. Sen vuoksi seimen lapsen ja ristiinnaulitun yhteys on vahva. Ehkä myös sotilaat ovat eräänlaisia lapsia. Pommit ovat metaforista kieltä, se tarkoittaa mitä hyvänsä väkivallan ryöpsähdystä, joka ei täytä alkeellisiakaan eettisiä perusteluita.

Ehkä näen jokaisen syntyvän ihmisen, joka syntyy maailmaan, jossa tällaista tapahtuu. Traaginen ajatus, joka viittaa siihen, miten maailmassa aina käy.

Jos katsoo ristiä, se on jonkinlainen sensuroitu krusifiksi. Näen pelkässä ristissä myös ristiinnaulitun. Rististä on poistettu yksilö, siitä on poistettu lihallisuus. Yritän nähdä ristiinnaulitun paljaassa ristissä. Risti tulee merkitykselliseksi Kristuksen ruumiin valossa.

Annina Holmberg. Kuva: Laura Malmivaara.

Kirjailija ja käsikirjoittaja Annina Holmberg: ”Pois väkivallan alta lempeämmillä kuvilla”

Kristukseni ristillä. Ensimmäisenä ei suinkaan tule mieleen Kristuksen pelastustyö ja syntien sovittaminen. Muistikuvat lapsuudesta lepattelevat mielessäni: pyhäkoulujen opetuskuvat, joita kiinnitettiin tarroilla kankaalla vuorattuun tauluun, Gustave Dorén mustavalkoinen raamattukuvitus, realistisen lihalliset ja veriset maalaukset, puusta veistetyt krusifiksit kärsimykseen kangistunein ilmein.

Tästä en ole kasvanut yli. Tunnen samaa kauhua, kuin lapsena. Katson kämmeniäni ja järkytyn ajatuksesta, että naulat lävistäisivät ne. Sattuu käsiin, sattuu jalkoihin. Raakuudet, joilla Kristusta kidutettiin, lyövät hyökyaaltona ylitseni.

Rakastan ikoneja hirveän paljon. Ehkä siksikin ortodoksisuus tuntuu minulle luterilaisuutta omemmalta. Kotonani on iso ikoninurkka. Ikonit eivät ole niin esittäviä, vaan tyyliteltyjä, lempeämpiä. Enkelit saattavat olla pelkkiä siipiä. Ihmishahmot eivät ole realistisia. Ikonit antavat enemmän vapautta, isompia näkyjä.

Se, mitä luterilaiset kutsuvat hiljaiseksi viikoksi, on ortodokseille suuri viikko. Sen aikana käydään liturgisesti läpi Kristuksen koko kärsimyshistoria. Kun on muistuttanut itseään siitä, on ilo ylösnousemuksestakin suurempi. Tiedän historian, Kristuksen kärsimystien, enkä halua kieltää sitä. Väkivalta on todellista. Mutta minulle on luontevampaa lähestyä pääsiäistä toista kautta: paaston ja hiljaisuuden.

Seison jälleen pääsiäisen ajan iltapalveluksessa. Käyn kuulemalla itse mielessäni läpi evankeliumien tapahtumat. Vuoden suurin kristillinen juhla on käsillä.

Petri Liski. Kuva: Markus Luukkonen.

Näyttelijä ja ohjaaja Petri Liski: ”Jeesus rukoili apua”

Mietin Jumalan tahtoa ja teitä, enkä voi välttyä kysymykseltä: miksi Jumala sallii tämän tapahtuvan? Vuonna 1975 vanhempani ajoivat kolarin, jossa pikkuveljeni menehtyi. Olin koulussa ja vältyin akuutilta tapahtumalta, mutta kysymys, miksi näin saa käydä, on kulkenut mukanani. Sen jälkeen olen kokenut monia menetyksiä. Ihmiset otetaan meiltä pois liian aikaisin.

Olen joutunut ja päässyt Jeesuksen kärsimysnäytelmän osalliseksi useasti näyttelijänä ja ohjaajana, pitkän ajan kuluessa. Tänä vuonna ohjaan sen Lahdessa. Paavo-isäni ohjasi ensimmäisen, Jouko H. Nissisen käsikirjoittaman, Via Crucis -näytelmän, joka esitettiin Helsingissä 28 vuotta sitten. Esitin siinä apostoli Johannesta. 2000-luvulla olin mukana Pietarina. Näyttelijän kokemus on kehollinen ja kokonaisvaltainen. Tunsin opetuslasten hämmennyksen, miten Pietari lupasi antaa kaikkensa, mutta kuitenkin kielsi – ja häpesi. Viime vuonna kiipeilin Jeesuksena ristillä Lappeenrannassa toteutetussa kärsimysnäytelmässä. Tilanteet ovat näyttämöteknisiä – illuusion luomista – kokemus ja kulma sekin. Syvimmän tunteen minussa herätti rukous Getsemanessa, missä Jeesus pyytää apua Jumalalta.

Kun katselen ristillä roikkuvaa Jeesusta, ajattelen fundamentalismia ja mihin se johtaa, kun maailmankatsomukset törmäävät. Kahdeksan vuotta sitten, ohjatessani edellisen kerran Lahdessa Kärsimystietä, tuntui, että maailmassa olisi jonkinlaista rauhantoivoa. Sen jälkeen kaikki on levinnyt käsiin, toivo näyttää mustuneen. On herännyt jopa ajatus, että jos Jeesus olisi tiennyt, mihin maailma suistuu, olisiko hän antanut henkensä. Anna heille anteeksi, sanoo Jeesus vaikuttavimmassa kohtauksessa. Sitä on armo.

Kriisit ovat karmeita ja jatkuvat edelleen, mutta tässä vielä kuitenkin ollaan. Voinko olla yhtä aikaa epätoivoinen ja lähes naiivi optimisti, jollainen ihmisenä joskus saatan olla?

Fundamentalismia on myös kieltäytyminen kokemasta. Olen kutsunut ihmisiä katsomaan Kärsimystietä, ja järkevienkin ihmisten suusta olen kuullut yllätyksekseni: en tule, ei yhtään kiinnosta. Se aina jotenkin säpsähdyttää. Eikö kiinnosta edes sivistyksen ja historian kannalta, vaikkei itse olisikaan uskossa? Mistä tämä vaikea stigma kumpuaa, kun kirkko kuitenkin tekee niin paljon hyvää.

Paleface (oik. Karri Miettinen). Kuva: Saara Autere.

Rap-artisti Paleface: ”Jeesus oli yhdenvertaisuuden puolustaja”

Kun katson Kristusta, näen kapinallisen, jonka hahmo ja opetukset on kaapattu vääriin käsiin. Jeesuksesta on tehty ihonväriltään valkoinen sorron ja eripuran väline. Kun katson Kristusta, näen ruskean Lähi-idän ihmisen.

On puistattavaa nähdä Amerikan oranssi mies siteeraamassa Nasaretilaisen ajatuksia, kristityiksi julistautuva väkijoukko lietsomassa ihmisvihaa, Ihmisen Poika ahdasmielisten ja tuomitsevien tahojen panttivankina.

Kun katson Kristusta, näen vallankumouksellisen ajattelijan ja yhdenvertaisuuden puolustajan, joka kritisoi vallan keskittymistä ja ahneutta ja puolusti heikkoja ja syrjittyjä. Meidän ajassamme Jeesus puolustaisi trans-ihmisten oikeuksia ja istuisi Elokapinan liikenneblokissa. Hän vaatisi alkuperäiskansojen oikeuksia puolustavan ILO 169 -sopimuksen ratifioimista ja vastustaisi vammaispalveluiden kilpailuttamista.

Olen aina pitänyt Kai Sadinmaan ajatuksesta, jonka mukaan Nasaretin mies ei ollut mikään ”yläluokan sylikoira, vaan vallanpitäjien kauhu”.

Paavo Huotari. Kuva: Niclas Mäkelä / Otava.

Pappi, kirjailija Paavo Huotari: ”Myös tyhjä risti kertoo kärsimyksestä”

Jos minulle esitetään kysymys, mitä näet, kun katsot Jeesusta ristillä, ensimmäisenä tulee mieleen ihmisen julmuus. Kun yritän päästä kertomukseen sisälle, mieleeni nousee kysymys, miten ihminen on kykeneväinen tällaiseen julmuuteen.

Miten tavallinen ihminen pystyy näin äärimmäisiin tekoihin?

Tämä ajatus saa miettimään tätäkin päivää. Mikä siinä on, että dominot lähtevät joskus kaatumaan sellaisella tavalla, että ihminen on altis äärimmäiseen pahuuteen toista ihmistä kohtaan.

Kun pohdin pääsiäisen sanomaa ja Jeesuksen ristinkuolemaa, mieleen nousee tietenkin ajatus, että Jeesus kuoli meidän puolestamme. Toisaalta nykyihmisenä koen helposti vieraana puheen uhrista ja siitä, että joku on kuollut minun tekojeni tähden. Sehän suorastaan hävettää, että jonkun piti kuolla minun ja meidän pahojen tekojen tähden. Eikö tosiaan ole muita keinoja. Päällimmäisenä tunteena voisi olla kiitollisuus, mutta tästä myönteisestä puolesta on usein vaikea saada kiinni. Ehkäpä se on tarkoituskin.

Jos edessäni on krusifiksi ja tyhjä risti, niitä on vaikea erottaa toisistaan. Toisessa kärsivä Kristus on visualisoitu. Tyhjän ristin pitäisi muistuttaa ylösnousemuksesta, mutta minulle sekin on symboli puhtaasti kärsimyksestä.

Anna-Mari Kaskinen.

Kirjailija Anna-Mari Kaskinen: ”Jeesus on minulle todellinen”

Näen hänet, josta profeetta Jesaja kirjoitti vuosisatoja ennen Jeesuksen syntymää: Halveksittu hän oli, me emme häntä minäkään pitäneet. Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.

Jeesus mainittiin iltarukouksessa, jonka äitini minulle opetti jo ollessani aivan pieni. Sain lisää tietoa hänestä virsistä ja hengellisistä lauluista. Kymmenvuotiaana Jeesus alkoi askarruttaa minua yhä enemmän. Tunsin levottomuutta asioista, joita en ymmärtänyt. Rippikouluun lähdin saadakseni vastauksen moniin kysymyksiini. Suurin niistä oli armo. Se oli käänteentekevä oivallus. Jeesus tuntui niin luotettavalta, että halusin jatkaa tulevaa elämäni kaikkine ratkaisuineen hänen varassaan.

Jeesus on minulle todellinen. Uskon, että hän on Jumalan Poika, joka on ristillä sovittanut maailman synnit, myös minun syntini. Jeesuksen risti ulottuu alas syvyyksiin, kaikkeen pahuuteen, minne edes emme uskalla katsoa. Se levittäytyy itään ja länteen kutsuen yhteyteen ja sovintoon ihmiskunnan ja koko luomakunnan. Sen ulottuu ylös taivaaseen, jonne emme vielä näe.

Elämään sisältyy iloa ja luopumista. Laulu Sinun varaasi kaiken laitan on minun uskontunnustukseni: ”Sinun varaasi kaiken laitan / Täällä kestä ei mikään muu.”