Anna Näkkäläjärvi-Länsman elävöittää saamelaisten virsilauluperinnettä

Kun kävelemme Anna Näkkäläjärvi-Länsmanin, 43, kanssa Helsingin ydinkeskustassa, kontrasti hänen kotopuolensa maisemiin on suuri.

Utsjoella kodin edessä avautuu Tenojoki kuohuvine koskineen. Talon takana tunturin kupeessa on puuraja. Kun pihasta kipuaa muutaman kymmentä metriä ylöspäin, on jo puuttomalla tunturilla.

Se on kaunis ja karu ympäristö. Viimat tuntuvat vahvasti poskipäissä. Kesällä on sääskiä ja talvella paljon pakkasta.

Tunturia sanotaan Saamen lasten kodiksi.

– Siltä se tuntuu. Ei siihen maisemaan koskaan kyllästy. Tunnen itseni tosi onnekkaaksi, kun saan siellä asua ja ammentaa lauluihini ainesta.

Nyt tärkeilemätön ja rento muusikko on keikkamatkalla. Seuraavana päivänä hän muuntautuu VocalEspoo-festivaalilla äänen väkevää ja vivahteikasta ilmaisukykyä täyteen pakatuksi joikaajaksi ja luontaista auktoriteettia uhkuvaksi Ánnámáret-yhtyeen keulakuvaksi.

Ánnámáretin keikan ja viimevuotisen Nieguid duovdagat -levyn lähimpiä vertauskohtia lienevät norjansaamelaisen Mari Boinen alkuvoimaiset maailmanmusiikkialbumit ja suomalaisjoikaaja Wimme Saaren yhteistyö elektronista jazzia soittaneen RinneRadion kanssa.

Keikka on jännittävä yhdistelmä joikua, Ilkka Heinosen jouhikkosoitinta ja Turkka Inkilän elektronisia säveliä, joita Hanna Hohtin viulu ja Liina-Mari Raivolan sello tukevat. Intensiivistä tunturitunnelmaa vahvistavat lavan taustalle heijastetut mediataiteilija Marja Viitahuhdan videot.

– On mahtavaa, että näin kovat tekijät inspiroituvat biiseistäni, laulaja-lauluntekijä iloitsee.

Isona taakkana etnostressi

Anna Näkkäläjärvi-Länsman tulkitsee lauluissaan Saamenmaan mielenmaisemia ja tunnelmia, mutta hän viihtyy hyvin myös Helsingissä, missä asui opiskellessaan Sibelius-Akatemiassa klassista musiikkia. Hänestä piti tulla klarinetin soittaja, orkesterimuusikko, mutta saamelaiskulttuurille palavan taitelijan veri veti takaisin pohjoiseen.

Hän ei sopeutunut ihan täysin pääkaupunkiin, vaan koki itsensä aina vähän ulkopuoliseksi.

– Se oli etnostressiä. Mietin usein, miten minun pitäisi elää, että voisin edistää saamelaiskulttuuria ja siirtää sitä eteenpäin.

Yhdelle ihmiselle on haastava tehtävä edustaa ja vaalia kokonaista vähemmistöä.

– Ehkä se on saamelaisen taakka, että aina pitäisi olla omaa kulttuuria puolustamassa ja säilyttämässä. Siinä on aika suuri vastuu.

Etnostressi liittyy myös saamelaisnaisille asetettuihin ihanteisiin. Pitäisi hallita niin modernit ansiotyöt kuin perinteiset elinkeinot: ruoanlaitto, käsityöt, nahanmuokkaus, poronhoito erotteluineen ja nylkemisineen.

Kieli ja elämänfilosofiakin pitäisi osata siirtää lapsille – ja vielä joikata siihen päälle.

– Kieli ja elämänfilosofiakin pitäisi osata siirtää lapsille – ja vielä joikata siihen päälle. On siinä valtavasti odotuksia naisille.

Saamelaiskulttuuria edistävä opettaja, tutkija, taiteilija, poronhoitaja ja perheenäiti taitaa joutua venymään moneksi?

– Tai saan venyä. Kaikki tekemiseni ruokkivat taidetta. En haluaisi olla pelkästään vapaa taiteilija.

Monitoiminainen myöntää tuntevansa toisinaan, ettei mitään ehdi tehdä kunnolla. Yleensä hän on silti ihan tyytyväinen.

– Yritän tehdä työni hyvin, mutta tunnen välillä aika isoa riittämättömyyden tunnetta. Vahvuutenani on hyvä itsetunto, ylpeys omasta kulttuurista ja halu olla osa saamelaisyhteisöä.

Kansallispuku karnevaaliasuksi

Anna Näkkäläjärvi-Länsman varttui Inarin kirkonkylällä kahden kulttuurin kasvattina, minkä hän kokee valtavaksi rikkaudeksi.

– Vanhempani tulevat kahdesta aivan eri maailmasta. Isä on porosaamelainen ja suomalaisen äidin suku Tornionjokilaaksosta, missä käytiin pohjoisen perukoilla omaa selviytymistaistelua.

Sukujensa traditioita rakastavalla Annalla on ollut tarve löytää yhteys saamelaisten historiaan, syvään luontosuhteeseen ja esivanhempien perinnön kunnioittamiseen. Harva lapsi piti 1980- ja 90-luvuilla koulun juhlissa Saamen pukua. Hän oli yksi heistä.

– Minua nimiteltiin jo ala-asteella lappalaisakaksi. Se vain vahvisti identiteettiäni. Olin saanut vanhemmilta hyvän itsetunnon. Pidin haukkumista käsittämättömänä, enkä vaipunut itsesääliin.

Anna kävi lukion Rovaniemellä. Koulussa oli perinne, että abit pukeutuvat penkkareissa halpoihin saamenpukujäljitelmiin. Jotkut valveutuneet lukiolaiset tosin esittivät, ettei kansallispukuja käytettäisi karnevaaliasuina.

– Myös musiikinopettaja Esa Tikkala piti aamunavauksessa liikuttavan puheen ja vetosi, etteivät abiturientit käyttäisi niitä.

Loukkaavalta tuntuva traditio ahdisti vuosiluokkansa ainoaa saamelaista, mutta hän osallistui juhliin, joissa vain muutama kaveri ja tiedostava lukiolainen jättivät laittamatta ”feikkipuvun” päälle.

– Minulla oli ristiriitainen luopion olo, että täällä minä juhlin oman kulttuurini hyväksikäyttäjien kanssa. En halunnut leimautua änkyräksi ja lähteä barrikadeille, vaan säilyttää sosiaaliset suhteeni.

Nunnukalailaa-ajan loppu

Monista oli hauskaa vitsailla vähemmistöjen kustannuksella Annan lapsuudessa. 1980-luvulla tv-viihdettä olivat Naima-Aslakin ja Soikhiapään nunnukalailaa-sketsit, joissa likaiset ja humalaiset saamelaiset hölmöilivät.

– Minäkin katsoin lapsena Aake Kallialan ja Pirkka-Pekka Peteliuksen sketsejä. Ei sitä huumoria silloin huomannut kyseenalaistaa.

Viihdettä on siistitty, ja myös rasistiset ennakkoluulot saamelaisia kohtaan ovat vähentyneet. Kolonialismin ajan taakkojaan purkaneet valtio ja kirkko ovat pyytänyt saamelaisten kohtelua anteeksi.

Ylisukupolviset traumat elävät silti yhä, mikä näkyy esimerkiksi saamelaisten itsemurhien ja päihdeongelmien määrässä.

– Ei pitkän ajan kuluessa iskostetuista ennakkoluuloistakaan ole kokonaan päästy. Rotuopin mukaan valkoinen rotu oli parempi kuin alempina esitetyt saamelaiset.

Nykykoulussa saamelaisuutta ei enää hävetä, saati koeteta kitkeä. Näkkäläjärvi-Länsmanin 7- ja 9-vuotiaat lapset ovat saamenkielisessä opetuksessa ja käyvät joikukerhossa.

– Jos puhumme mieheni kanssa joskus suomea, lapset tulevat muistuttamaan sormea heristäen: ”Saamen kieli, kultakieli!”

Joiku kaikuu jo kirkoissa

Saamelaisten oma musiikki, esikristillisenä aikana syntynyt joiku, on ollut pohjoisessa paheellisessa maineessa, etenkin tiukimman linjan uskovaisten piirissä. Kun kristinusko valtasi alaa, joiku oli jo saamelaisten ominta musiikkia ja sen piirteitä siirtyi myös virsilauluun.

Varmasti on joikuja, jotka eivät kuulu kirkkoon, mutta mikään ei estä meitä valitsemasta tai tekemästä kirkkoon sellaisia joikuja, jotka sopivat sinne.

Joikuvaikutteita on tuotu viime aikoina osaksi kirkon musiikkielämää. Joiuista väitöskirjaa tekevä tutkija toteaa, että joikuja on luotu monenlaisilla sisällöillä ja musiikkityyleillä.

– Varmasti on joikuja, jotka eivät kuulu kirkkoon, mutta mikään ei estä meitä valitsemasta tai tekemästä kirkkoon sellaisia joikuja, jotka sopivat sinne.

Pohjoissaamelaisten virsilauluperinne ottaa vaikutteita joikaamisesta. Laulutapa on pitkästi tavuja venyttelevä, vähän körttivirttä muistuttava.

Anna Näkkäläjärvi-Länsman kuuli vanhaa virsilaulua vasta nuoruudessaan, kun sukulaismummoja Kautokeinosta tuli vierailulle. Heidän veisuutapansa teki tyttöön vaikutuksen.

– Se virsiperinne on vaarassa painua unholaan mummojen sukupolven myötä. Minä en koe kantavani hienovaraisinta perinnettä, mutta yritän oppia vanhat virret. Tulkintani on sekoitus uutta ja vanhaa maailmaa.

Vuonna 2021 Anna Näkkäläjärvi-Länsman julkaisi Utsjoen kirkossa äänitetyn saamenkielisen virsilevyn, jolla on säestäjänä urkuri Raimo Paaso. Kaksikko kiinnittää monisatavuotisen virsiperinteen osaksi tätä aikaa moderneilla sovituksilla.

– Virsilevyä oli ihana tehdä!

Saamelaisperinteeseen liittyvissä tilaisuuksissa Anna Näkkäläjärvi-Länsman käyttää mielellään kansallispukua, mutta muulloin hän ei halua pukeutumisen vievän liikaa huomiota. – Arjessa voin tuoda identiteettini esiin vaikka korujen kautta.

Taivaallinen porotokka

Levyn nimikkokappale Čále, Jesus, iežat gova on suomenkielisenä virsi 178, Piirrä Jeesus sydämeeni. Sanat on käännetty saamelaisen kulttuurin kuvastoon sopiviksi.

Poroerotuksessa poron korvaan piirretään puukolla lukumerkki. Sellainen poro ei mene teuraaksi, vaan jää tunturiin juoksemaan. Virressä pyydetään, että Jumala piirtäisi lukumerkkinsä sydämiimme aina uudestaan.

– Hieno teksti. Jumala ottaa omaan porotokkaansa mukaan ihmiset samoin kuin poromies lukee omat poronsa.

Koko lokakuun poroerotuksessa mukana olleen Annan aviopuoliso on poromies.

– Poron ja ihmisen suhde on hyvin erityinen, symbioottinen. Ihminen pystyy pärjäämään ja elämään arktisella alueella porojen avulla. Jos niillä on kaikki hyvin, mekin selviämme. Eläintä kohtaan on valtava kunnioitus.

Ilmaston lämpeneminen vaikeuttaa porotaloutta. Kun läpimärkä maa jäätyy syväjäähän, porot eivät saa kaivettua sen alta ruokaa.

– Jumalan voi nähdä monella tavalla arkipäivän arvojen kannalta. Minulle pyhyyden kunnioittamista on ympäristön vaaliminen. Luonto täytyisi säilyttää kunnossa seuraavallekin sukupolvelle.

Joulun valo kaamoksen keskellä

Anna Näkkäläjärvi-Länsman on saamelaisten virsilauluperinteen elämisen ja uusiutumisen kannalta keskeinen vaikuttaja. Hän on halunnut tuoda vanhan veisuutavan kirkon tilaisuuksiin.

– Virret kantavat monille muistumia isovanhempien ajoista, siitä miten mummo lauloi. Nämä laulut tuottavat jänniä tunnereaktioita. On hienoa, miten niillä saa kosketettua ihmisiä.

Näkkäläjärvi-Länsman toimii esilaulajana saamenkielisissä kauneimmissa joululauluissa Helsingin tuomiokirkossa 4. joulukuuta. Siellä saa ensiesityksensä hänen säveltämänsä ja Inger-Mari Aikion sanoittama saamenkielinen joululaulu, suomennettuna Valon silmu.

– On jännittävää, miten laulu otetaan vastaan ja jääkö se elämään.

Sanat kertovat pimeyden vallan, toivottomuuden ja ilottomuuden katkeamisesta.

”Joululaulut sydämen avaavat, valon silmusta voimaa saavat, sielun lapsi joulun valmistaa, tarjoaa valoaan kaikille.”

– Joulu on valo kaamoksen keskellä. Siitä voimme saada voimaa. Toivomme on voimakas, päättäväinen ja positiivinen, säveltäjä kommentoi.

Vanhempieni sukupolvi alkoi 1970-luvulla puhua saamelaisten oikeuksista ja nostaa ylpeyttä perinteestämme. Minä ja varsinkin lapseni saivat jo kasvaa siihen ajatukseen, että saamelaisuus on positiivinen asia, kertoo Anna Näkkäläjärvi-Länsman.

Usko ja joiku tulevat tuulessa

Anna Näkkäläjärvi-Länsman kertoo olevansa perusluterilaisesta kodista.

– Kristinusko on ollut aina läsnä. Usko, kirkko ja kirkolliset juhlat ovat osa perheemme arkea.

Läheinen luontosuhde liittyy vahvasti myös pohjoisen hengellisyyteen, ja muusikkokin ruokkii luonnossa sieluaan säännöllisesti.

– Minusta tuntuu, että moni saamelainen elää omanlaistaan hengellistä elämää, muttei edes hoksaa sitä. Se on niin sisäänrakennettua. Jotkut ovat kristittyjä ja toiset uskovat johonkin muuhun. Meillä on tapa toivottaa aina siunausta, ja isä Jumala on puheissa mukana.

Muusikko kiteyttää, että joiut ja virret nousevat samasta saamelaisen kulttuurin ytimestä.

– Sanotaan, että joiku tulee tuulen mukana. Se vie minut hengellisyyden lähteille. Siinä ei ole mitään ristiriitaa kristillisyyden kanssa.