Vanhusköyhyys lisääntyy, eikä kaikilla ole kielitaitoa – ”Kaikki ikäihmiset eivät välttämättä tiedä, mihin he ovat jo lain mukaan oikeutettuja”, muistuttaa asiantuntija

Yhteiskunnassa suhtautuminen ikäihmisiin vaikuttaa usein ristiriitaiselta. Taloudellisesti tiukasta tilanteesta puhuttaessa vanhukset nähdään ikään kuin ongelmana ja kulueränä, johon tulisi saada ratkaisu, mutta johon ei välttämättä riitä varoja.

Toisaalta eläkeläisten osaamista halutaan hyödyntää ja ikäihmisiä pyritään houkuttelemaan takaisin työelämään vallitsevaa työvoimapulaa helpottamaan.

Tämän päivän todellisuutta on kuitenkin se, että aivan liian monet vanhukset jäävät vaille riittävää hoivaa. Usein kotihoidon varassa olevat ikäihmiset saavat juuri sen palvelun, mikä riittää pitämään hengissä. Myös taloudelliset vaikeudet tuntuvat koskevan yhä enemmän vanhuksia. Ennen kaikkea monet heistä kokevat yksinäisyyttä.

– Sairaudet sitovat vanhuksia kotiin. Kaikilla ei ole perhettä tai ne, joilla on lapsia, saattavat asua toisella paikkakunnalla. Nyt jo on nähtävissä, mitä yhteiskunnan palvelujen supistamisesta seuraa. Jatkuvasti tiukennetaan kriteerejä, joiden perusteella hoivapaikkoja ja hoitoa annetaan niitä tarvitseville, toiminnanohjaaja Maria Vuoristo Mummon Kammarista kertoo.

Avuntarve lisääntyy

Seurakuntien vanhustyö on osa seurakuntien perustyötä ja lähimmäisenrakkauden toteuttamista. Kirkon tehtävä ei kuitenkaan ole yhteiskunnan tukiverkon aukkojen paikkaaminen, mutta yhteisöllisyyden luomisessa ja henkisen tuen antamisessa seurakunnilla on tärkeä rooli.

Kristillisen identiteetin lisäksi oma seurakunta voi olla tärkeä kohtaamispaikka ja myös taho, josta voi saada tarvittaessa apua.

– Omassa työssämme olemme havainneet, että avuntarpeen määrä tulee lisääntymään. Toisaalta seurakunnat eivät ole ainoita, jotka tarjoavat apua ja tukea. Kirkon ohella on lukuisia järjestöjä, jotka tekevät vastaavaa työtä ja joihin seurakunnat ovat yhteydessä. Kaikki ikäihmiset eivät välttämättä tiedä, millaista apua on saatavilla ja mihin he ovat jo lain mukaan oikeutettuja, Maria Vuoristo sanoo.

Kotiäitien pienet eläkkeet

Vanhuusköyhyys tulee lisääntymään, sillä ikäluokassa on runsaasti naisia, jotka ovat olleet kotiäitejä eikä heille ole kertynyt juurikaan työeläkettä. Leskeksi jääminen tai avioero voivat romahduttaa talouden.

– Rahan puutteessa saatetaan jättää lääkkeet ostamatta, mikä tuo taas lisää ongelmia. Myös asumiskustannusten kasvu osuu kipeästi ikäihmisiin. Monissa kaupungeissa tehtävät tonttivuokrien korotukset nostavat kuluja sellaisiksi, että niihin ei ole kyetty varautumaan, vaikka asunto olisi jo saatu velattomaksi.

Väestörakenteen muuttuessa kirkoissa täytyy tehdä konkreettisia toimia esteettömyyden varmistamiseksi ja huonokuuloisten auttamiseksi. Yksi iso ongelma yhteiskunnassa on palvelujen siirtyminen yhä enemmän verkkoon.

Vaikka eläkeläisten joukossa on jo niitä, joille netin käyttö on tuttua työelämästä, joutuu valtaosa vanhuksista turvautumaan toisten apuun päästäkseen verkkopankin tunnuksilla vaikkapa Kelan tai terveyskeskuksen sivuille. Digiapua on saatavilla monissa seurakunnissa vapaaehtoistyön kautta.

Vapaaehtoistoimintaa organisoidessaan seurakunnat helpottavat vanhusten elämää tarjoamalla ystävätoimintaa ja pientä käytännön apua. Myös vapaaehtoisen arki voi tuntua paremmalta mielekkään tekemisen ansiosta. Tampereen keskustassa kohtaamispaikkaa pitävällä Mummon Kammarilla on käynnistynyt jo 35. toimintavuosi ja sen erilaisissa tehtävissä työskentelee yli 650 vapaaehtoista.

– Monet vanhukset kaipaavat ulkoilu- tai juttuseuraa sekä asiointi- ja saattoapua. Usein saamme avunpyynnön ikäihmisen läheiseltä. Teemme ystäväpyynnön yhteydessä kartoituskäynnin kotiin. Mikäli havaitsemme, että vanhus tarvitsee enemmän apua, järjestämme yhteyden oikeaan tahoon. Pääasiassa ihmiset ovat kiitollisia saamastaan avusta, Vuoristo toteaa.

Etsivä vanhustyö tarpeen

Kaikille ei välttämättä ole helppoa päästää vierasta ihmistä kotiinsa. Voi myös olla, että ikäihminen ei edes halua ottaa apua vastaan ja kokee pärjäävänsä itsekseen. Tampereella tehdään etsivää työtä, jolle on yhä enemmän tarvetta, sillä kaikkein heikoimmassa kunnossa olevat eivät jaksa tai kykene itse hakemaan apua. Joissakin seurakunnissa on lisäksi jalkauduttu esimerkiksi ostoskeskuksiin ja niin sanottuihin ongelmalähiöihin, joissa on mahdollista kohdata avuntarvitsijoita.

Maria Vuoriston mukaan etsivää vanhustyötä tullaan tarvitsemaan entistä enemmän, sillä ihmisillä alkaa olla muistisairauksia sekä päihde- ja mielenterveysongelmia, ja he voivat jäädä ongelmineen neljän seinän sisälle. Elämän pitäisi olla hyvää loppuun asti, mutta siihen ei välttämättä ole mahdollisuuksia.

– Meillä alkaa olla myös ikääntyneitä maahanmuuttajia, kuten ukrainalaisia, joilla ei ole riittävää kielitaitoa. Myös heillä on suuri tarve apuun ja tukeen, Vuoristo huomauttaa.

Vaikka eläkeläisten joukossa on jo niitä, joille netin käyttö on tuttua työelämästä, joutuu valtaosa vanhuksista turvautumaan toisten apuun päästäkseen verkkopankin tunnuksilla vaikkapa Kelan tai terveyskeskuksen sivuille. Digiapua on saatavilla monissa seurakunnissa vapaaehtoistyön kautta. Kuva: Kuvituskuva (iStockPhoto).

Toimintakyvyssä eroja

Ihmisten toimintakyky vaihtelee todella paljon. Jotkut ovat jo eläkkeelle jäädessään huonokuntoisia, toiset taas saattavat jopa yhdeksänkymppisinä pärjätä suhteellisen itsenäisesti. Kuitenkin ennemmin tai myöhemmin tulee vastaan se vaihe elämässä, johon kuuluu raihnaisuutta, ja silloin tarvitaan apua, tukea ja hoivaa.

Vanhuksen on tärkeää saada kokea, ettei seurakunta hylkää, vaikka hän ei enää pääsisi omin voimin kirkolle tai tapaamisiin. Myös vapaaehtoistyöntekijät ovat pääasiassa eläkeläisiä. Heitäkään ei voi jättää yksin siinä vaiheessa, kun he eivät enää itse ole auttavana osapuolena.

– Seurakuntien kannattaisi ohjata työntekijäresurssia vanhustyöhön. Olemme kuulleet, että monissa seurakunnissa esimerkiksi laitoshartauksia on vähennetty. Se on huono ratkaisu, sillä tämä ikäluokka on kuitenkin se, jolle kirkon sanoma on tärkeä, Vuoristo korostaa.

Samalla kun väestö ikääntyy, pähkäillään monissa seurakunnissa, miten nuoria saadaan mukaan toimintaan. Nämä eivät ole toisensa poissulkevia, vaan olisi mahdollista kehittää yhteistoimintaa. Mummon Kammarista on esimerkiksi kyselty varaisovanhempia, mutta toistaiseksi toiveeseen ei ole vielä pystytty vastaamaan.

Sukupolvien ketjussa

Pitkään eletty elämä on elämänkokemuksen lähde ja nuoremmat sukupolvet tarvitsevat vanhusten kokemuksia ja tietotaitoa. Voisi ajatella, että kirkon tehtävä on pyrkiä luomaan edellytyksiä eri sukupolvien väliselle vuorovaikutukselle.

– Minusta seurakuntien kannattaisi lisätä vapaaehtoistyötä, ja hyödyntää monien ikäihmisten halua toimia vapaaehtoisina. Varojen puutteessa ei ole taikakeinoja tulevaisuuden ongelmien ratkaisuun. Vapaaehtoistoiminnan koordinointi vaatii myös resursseja ja palkattuja työntekijöitä, Maria Vuoristo korostaa.

Moni vapaaehtoinen kokee hyvin palkitsevaksi sen, että voi auttaa lievittämään vanhusten yksinäisyyttä. Yhteistyö eri järjestöjen ja organisaatioiden kanssa tuottaa paljon sellaista hyvinvointia, mihin muun yhteiskunnan rahkeet eivät riitä.

Niin vapaaehtoisten joukossa kuin asiakkaissakin on enemmän naisia, ja naiset yleensäkin tekevät enemmän vapaaehtoistyötä. Voi olla, että miesten on myös vaikeampi pyytää apua. Vuoriston mukaan vapaaehtoisten rekrytoimiseksi kannattaisi kysellä vaikkapa kirkkokahvien yhteydessä, ketkä olisivat kiinnostuneita tekemään vapaaehtoistyötä.

– Olisi tärkeää, että vapaaehtoistyö tulisi olemaan heidän oloistaan, eikä työntekijävetoista. Vapaaehtoisissa on valtava voima ja työn tärkeys kannattaisi tunnistaa.

Nykyään vanhuus alkaa 77-vuotiaana

Vanhuudesta puhuminen tuo mieleen ihmiselämän ajanjakson, jossa toimintakyky on heikentynyt ja riippuvuus muista on kasvanut. Nykyään eläkeikä alkaa noin 65 ikävuoden tienoilla ja moni eläkkeelle siirtyvä on vielä täysissä voimissaan. Vaikuttaakin siltä, että elämänkulku ei niinkään veny loppupäästä ihmisen eliniän pidentyessä. Hauraan vanhusajan sijasta elämä pitenee pikemminkin keskeltä.

– Julkisuudessa ikäihmisistä puhutaan usein yhtenä joukkona ja nimenomaan tarvitsevuuden kautta. Eläkeikäisissä on todellisuudessa valtava potentiaali. Yhä useammalle tulee lisää terveitä, toimintakykyisiä vuosia, järjestöjohtaja Eva Korkiamäki Vanhustyön keskusliitosta toteaa.

– Lisäksi iäkkäät nähdään yleensä merkittävänä kansantaloudellisena menoeränä. Käsitys ei vastaa todellisuutta, sillä vain pieni osa heistä käyttää sosiaalipalveluja.

Iäkkäät ovat yhteiskunnassa valtava resurssi. Yli 60-vuotiaat suomalaiset ovat aktiivisia kansalaisia, jotka harrastavat, matkustelevat, tekevät vapaaehtoistyötä, auttavat läheisiään. Monet saattavat vielä käydä palkkatyössä.

– Toteuttamamme kansalaiskysely tukee käsitystä siitä, että mielikuvamme vanhuudesta kaipaavat päivittämistä. Kyselyssä nimittäin nuorimpien vastaajien, 16–25-vuotiaiden mielestä vanhuus alkaa jo 63 ikävuoden tienoilla, mutta kokemusasiantuntijoiden eli yli 85-vuotiaiden mielestä vanhuus alkaa vasta 77-vuotiaana, Korkiamäki huomauttaa.

– Suurin osa ikäihmisistä elää aivan tavallista aikuisen elämää, eikä ikä itsessään kerro kaikkea. Geenit, elämäntavat ja sairaudet vaikuttavat yksilöllisesti. Eläkeikäiset pitäisi nähdä arvokkaina kuluttajina ja veronmaksajina. He myös antavat tärkeän panoksen yhteiskunnalle tekemällä vaikkapa vapaaehtoistyötä tai osallistumalla lastenlasten hoitoon.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL:n vuonna 2020 julkaiseman tilastoraportin mukaan säännöllisen kotihoidon piirissä oli 65–74-vuotiaista vain 2 prosenttia, 75–84-vuotiaista 8 prosenttia, 85–94-vuotiaista 30 prosenttia.

– Palveluiden riittävyydestä puhutaan paljon. Kuitenkin valtaosa ikäihmisistä elää kotonaan itsenäisesti. Toki vanhustenhoitoon liittyvistä haasteita täytyy myös puhua. Olisi tärkeää, että yhteiskunta suhtautuisi ikääntyneisiin arvostaen ja ymmärtäen heidän panoksensa merkityksen.