Uskon pimeän yön kokenut Mauri Nieminen neuvoo: ”Älä mietiskele liikoja, vaan lue sanaa kuin söisit kaurapuuroa”

Jumala tuntui kuolleen. Kukaan ei kuullut enää rukouksia.

Nuorisopappina Tampereella työskennelleellä Mauri Niemisellä, 65, olivat vitsit vähissä, kun usko loppui.

Rakkaudestakin oli jäljellä vain sen puute ja kaipaus. Sielun täytti tyhjyys ja ahdistus. Jumalasta puhuminen muuttui jumaluusoppineelle mahdottomaksi.

Psykiatri diagnosoi keskivaikean depression, jonka seurauksena oli seitsemän kuukauden sairasloma, Tampereen Koskikeskuksen kahvilassa istuva Nieminen muistelee vuosien takaista koettelemustaan.

– Tunsin ristiriitaisesti, ettei Jumalaa voi olla olemassa, ja kuitenkin Jumalan täytyy olla olemassa. Uskonelämäni oli yhtä epäilystä – ja lopulta kaikkien epäilysten kuolemista.

– Pimeässä yössä oleva on hirveän herkkä ja joskus mielestään myös hirveän hurskas. Minä luulin välillä olevani suuri mystikko, ja sitten putosin taas, tunnustaa Mauri Nieminen.

Säilytä rukousrytmi

Mikä neuvoksi pimeässä yössä?

– Rytmin säilyttäminen hengellisessä elämässä on tärkeää, vaikka se tuntuisi kauhealta! Jatka rukoilemista ja mielellään myös messussa ja ehtoollisella käymistä, Nieminen vastaa.

Raamattua hän suosittelee lukemaan rauhallisesti ja rutiininomaisesti.

– Älä mietiskele ja meditoi liikoja, vaan lue sanaa kuin söisit kaurapuuroa.

Meidän pitää luottaa vain Jumalaan ja hänen sanaansa. Eettisiä tai eksegeettisiä viisauksia ei kaivata tässä vaiheessa.

Hengellisen elämän hoitamisesta ei kannata luopua, vaikka uskonnollisista tunteista ei olisi tietoakaan. Jumalan olemassaolo ja usko häneen eivät ole kiinni kokemuksista.

– Meidän pitää luottaa vain Jumalaan ja hänen sanaansa. Eettisiä tai eksegeettisiä viisauksia ei kaivata tässä vaiheessa.

Pimeässä yössä pitää jättäytyä Herran haltuun, olla paikallaan ja antaa Jumalan tehdä vapaasti työnsä.

– Hän on varsinainen hengellinen ohjaajamme. Oma pohdinta ja järjen käyttö ei nyt auta. On otettava vastaan se, mitä tulee.

Tämä lienee vaikeaa, jos tuntuu ettei Jumalaa ole?

– Näin on, se on kyllä ihan perverssi ajatus, mutta mitä muutakaan ihminen voi?

Erota uskon ja psyyken tilat

Miten hengen erämaassa kärvistelevää kanssaihmistä voidaan auttaa?

– Hän kaipaa kokenutta sielunhoitajaa, jonka on ensinnäkin määriteltävä, onko kyseessä yksinomaan hengellinen yö vai puhtaasti psykologinen prosessi.

Kun Jumala laittoi raskaan hengellisen prosessin käyntiin, se iski myös psyykeni pimeisiin puoliin.

Monesti ne kulkevat rinnakkain, koska ihminen on psykofyysinen kokonaisuus.

– Totta kai minulla oli myös masennus, mutta oliko pimeä yö alkusyy sen tulemiselle? Kun Jumala laittoi raskaan hengellisen prosessin käyntiin, se iski myös psyykeni pimeisiin puoliin.

Pimeää yötä kuvannut karmeliittapyhimys Avilan Teresa (1515—1582) sai sielunhädässään vääriä vastauksia, jotka tuottivat traumoja.

Teresan mukaan sielunhoitajan on oltava oppinut tiedollisesti. Toiseksi hänen on itse harjoitettava uskoa ja kolmanneksi hänen on oltava psyykkisesti terve ja mieleltään realistinen.

Nieminen kävi keskusteluita useiden pappien kanssa.

– Viisaskaan sielunhoitaja ei pysty nopeuttamaan pimeästä yöstä selviämisen prosessia. Hän voi kuitenkin helpottaa sitä. Kun pallo lähtee vierimään, täytyy tietää, mihin suuntaan se mahdollisesti menee.

Mauri Nieminen kokee saaneensa uskon pimeässä yössä eniten apua suoraan ylhäältä.

Älä mestaroi ja neuvo liikaa

Ulkopuolinen ei pysty vakuuttamaan hengen erämaassa vaeltavaa siitä, että kyseessä on väliaikainen vaihe, joka päättyy pian.

– Me tiedämme, että Jumala tekee työtään ihmisessä tällaistenkin vaiheiden kautta, mutta työstämisen kohteelle mikään ei tunnu varmalta.

Sielunhädässä olevalle ihmiselle kannattaa puhua hyvin rauhallisesti, ei turhan tunteellisesti.

– Minulle kaikki hengelliset puheet kuulostivat pahimmassa vaiheessa mielettömiltä – ne eivät menneet läpi.

Lähimmäisen tai sielunhoitajan voi olla vaikeaa katsella hiljaa vieressä, miten toinen kärsii yössään, mutta tukijoukkojen on vielä tärkeämpää kuunnella kuin puhua.

Emme saa mestaroida ihmistä, joka on pimeässä yössä.

Jokaisen hengellinen tie on yksilöllinen. Auttajan ei pidä liikaa neuvoa tai kertoa, miten prosessi yössä tulee menemään.

– Todennäköisesti neuvoisimme väärin. Emme saa mestaroida ihmistä, joka on pimeässä yössä. Näpit irti – älä yritä tehdä hänestä samanlaista kristittyä kuin itse olet! Nieminen sanoo.

Mistä Mauri Nieminen itse sai yössään eniten apua?

– Hurskaasti sanottuna: ylhäältä. Jumala päättää ja säätää lopulta.

Eksyttiinpä ennenkin yöhön

Vertaistukea Nieminen sai kirjallisuudesta. Hän löysi hengellisen ohjauksen ja mystiikan teologian klassikot, kuten Ristin Johanneksen (1542—1591) teoksen Pimeä yö (suom. Seppo A. Teinonen, Kirjaneliö 1983).

Tamperelaisteologi peilasi omaa kokemustaan vanhoihin mestareihin kirjassaan Matka halki hengellisen yön (Katharos 2010). Se on oiva kuvaus pimeän yön läpi vaeltamisesta ja valoon ja lähteelle jälleen löytämisestä.

Tällaista kirjallisuutta löytyy nykyään lähinnä divareista tai kristillisten kustantajien verkkokaupoista.

Nieminen viittaa kauppakeskuksen kirjakauppaan, jossa uskonnollisten opusten hyllyllä kristillisiä teoksia on tarjolla vähän. Tilalle on tullut uushenkisiä opetuksia, uskomushoitoja, Tarot-kortteja…

– Moni nykyihminen elää irti kristinuskosta. Maallistuminen etenee huimaa vauhtia.

Ellei ihmisellä ole suhdetta Jumalaan tai elämän ja kuoleman yli kantavaa katsomusta, elämä saattaa tuntua merkityksettömältä.

Kenellä vain voi olla pieniä pimeitä öitä, joissa Jumala vie hetkeksi erämaahan.

Eksistentiaalisen tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden kokemus on toki tuttu myös kristityille pimeässä yössä.

– Kenellä vain voi olla pieniä pimeitä öitä, joissa Jumala vie hetkeksi erämaahan. Esimerkiksi läheisen kuolema tai joku kovaa kouraiseva asia voi aloittaa hengellisen elämän muuttumisprosessin.

Kyvyttömyys rukoilla tai hengellinen kuivuus ei vielä merkitse pimeään yöhön joutumista.

Jatka tiellä vaikket valaistu

Hengelliset hyveet – usko, toivo ja rakkaus – ”puhdistuvat” pimeässä yössä, Mauri Nieminen muotoilee.

– Kun yöstä on päästy, ihminen ymmärtää eri tavalla kuin ennen Jumalan majesteettisuuden ja läsnäolon kaikkialla.

Nieminen ajattelee, että rakkaus on suurin. Se ei ole ihmisen tunteiden tuottama asia, vaan lähteenä on Jumalan rakkaus. Rakkauden yhteydessä elävän ihmisen toivo kohdistuu Korkeimpaan ja iankaikkisuuteen, eikä rakkaudessa ole pelkoa.

– Kuolema merkitsee perille pääsemistä taivaaseen, joten miksi minä pelkäisin enää?

Vaikka karaisevana kautena pidetty pimeä yö saattaa tuntua jälkikäteen siunaukselliselta uskon kirkastumisen kannalta, kristitty voi kohdata senkin jälkeen vaikeita vaiheita.

– Minä joudun oppimaan koko ajan uusia asioita. Ei se ole niin, että pimeässä yössä tulee viisaaksi ja valaistuu lopullisesti, vaan tie jatkuu!

Viime vuonna papin työstä eläköitynyt Nieminen sai vastauksia ja vastakaikua pimeän yön kokemuksiinsa etenkin katolisen kirkon traditiosta, ja jatkoi tietään sen yhteyteen.

Tunnelin päässä paljasta uskoa

Ruotsalainen uskonnonpsykologian professori Owe Wikström kertoo Häikäisevä pimeys -kirjassa (suom. Vuokko ja Paavo Rissanen, Kirjaneliö 1995), miten pimeän yön kokemusta on käsitelty kirkon hengellisen ohjauksen perinteessä.

Jotkut kristityt joutuvat – armon ja Jumalan olemassaolon jo kirkastuttua – hämmentävään vaiheeseen. Hengen köyhyydessä ja epätoivon suossa Jumalaa ja hänen hyvyyttään ei enää tunneta. Kolmiyhteinen kätkee ihmiseltä itsensä.

Tätä kokemusta voi verrata pääsiäisyön hiljaisuuteen, jossa Jumala tuntuu kuolleen. Hänen olemassaoloaan ei välttämättä epäillä, mutta sanat, kuten armo ja anteeksiantamus, tai Raamattu ja rukous, tuntuvat tyhjiltä.

Hiljaisuus on osa Jumalan tapaa tehdä itsensä tiettäväksi entistä kirkkaammin ja väistämättömämmin, Wikström selvittää.

”Pääsiäisyön pimeydessä hehkuu alati kaipauksen liekki. Nyt kaipaus asuu kuitenkin paljon tunteiden, moraalin tai ajatuksen tasoa syvemmällä. Suuri jano on käänteinen muistutus Kaivatun läsnäolosta.”

Kirkkoisä Augustinus esitti, että elävän Jumalan janoaminen on Hänen omaa työtään. Hiljaisuudessa ihminen huomaa huutonsa Jumalan läsnäolon puoleen: Jumalani, miksi minut hylkäsit?

On hyödyllistä saada tuntea hengellinen heikkoutensa ja oppia, että tunne omasta voimasta on ohimenevää.

Armon tarve ja tunto vahvistuvat tilapäisen poissaolonsa kautta. Kun armon saa kokea uudelleen, se tuntuu entistä arvokkaammalta samoin kuin kadotettu esine, kun se löydetään.

”Koko tämän hengellisen ’tunnelikokemuksen’ päämääränä on vapaa, elämästä nauttiva ja rakastava ihminen, joka nyt voi pysyvästi ja selkeästi nähdä elämän ja rakastaa sitä sen sijaan että harhaillen etsisi sen tarkoitusta.”

Hengelliset kokemukset, tunteet ja lahjat riisutaan, jotta ihminen oppisi – niistä riippumatta – olemaan vapaa ja tyyni luottamuksessaan ja uskossaan.

Pimeässä yössä ihminen pakotetaan paljaaseen uskoon, jossa moni kristitty saa elää ilman pimeän yön kokemuksiakin.

Toimittajan kommentti 

Terapiaan vai sielunhoitoon?

Mielen mustaksi vetävä, pahimmillaan musertava kokemus Jumalan poissaolosta, hylätyksi tulemisesta ja kaiken turhuudesta synnyttää syvän masennuksen kaltaista epätoivoa ja epäuskoa elämään.

Terapiassa ja sielunhoidossa tulee toisinaan eteen kysymys, onko kristityn kokema pimeä yö pikemminkin masennusta, johon tarvitaan terapiaa, vai tarvitseeko hän sittenkin enemmän sielunhoitoa.

Elämänilo ja luottamus ovat vähissä ja tunnelmat muistuttavat muutenkin toisiaan sekä mielen mustuudessa että sielun pimeydessä, kuten Mauri Niemisellä, joka sairasti samaan aikaan depression ja koki pimeän yön.

Jälkimmäisessä on kyse ensisijaisesti hengellisen elämän ongelmasta, eikä se ole välttämättä arkista toimintakykyä lamaannuttavaa masennusta. Ihminen saattaa jatkaa normaalisti toimiaan työssä ja perheessä.

Koska pimeän yön ”diagnosoiminen” on haasteellista, ei psykologista ammattiapuakaan kannata jättää hyödyntämättä.

Depressio taas on vakava ja ammattiapua vaativa sairaus, jota tulee hoitaa terapialla tai lääkkeillä tai molemmilla. Joskus kristitty kaipaa niiden lisäksi hengellistä ohjausta.

Kristitty ei tarvitse uskoakseen erityisiä uskonnollisia tunteita. Mutta hengellinen tilanne ei ole häävi, jos uskon ja toivon tilalle ovat tulleet pelkät pimeyden ja kosmisen tyhjyyden kokemukset.

Luterilaisessa perinteessä perusohjeena on odottaa. Jumala voi tehdä sen, mihin me emme kykene.

Myös luotetut läheiset, hengelliset ystävät ja opastajat helpottavat toki tukalasta odotustilasta selviämistä.

Rutiini on neroutta: jatka rukoilemista ja tee työtä, vaikka mitään ei tuntuisi miltään.

On parempi pitää kiinni Jumalan lupauksista kuin jäädä valittamaan omia virheitä ja syntejä tai surkeaa sieluntilaa. Langettuaan ihmisen on syytä nousta pystyyn viivyttelemättä ja kiinnittää katseensa Kristukseen.

Voivottelu vie vain itsesääliin ja käpertymiseen oman itsen ympärille, sillä kaikessa ei ole kyse minusta, ihmisestä, vaan Kristuksesta.

Ukko-Paavo Ruotsalaisen neuvo sopii tähänkin: ”Jos et taida rukoilla, niin ikävöi. Jos et taida ikävöidä, niin sairasta Herralle, vaikka et mitään vastausta tuntisi moneen aikaan.”

Janne Villa on toimittaja ja terapeutti