Ville Virtanen: Usko Jeesukseen on matka rakkauden piiriin

Ville Virtasen esittämän tyypin diagnoosi: aistiyliherkkä, omalaatuisissa ”mielen huoneissa” vaelteleva poikkeusyksilö. Hämmästyttävä muisti ja hahmotuskyky. Empatiasta huolimatta autismin kirjolle tyypillisiä sosiaalisia haasteita. Henkinen terveys rakoilee vakavasti, vaatii kuukausien hoidon mielisairaalassa.

Näyttelijä on mennyt syvälle eksentrisen rikostutkijan ihon alle tv-sarja Sorjosen kolmella tuotantokaudella ja viime syksynä ensi-iltansa saaneessa Muraalimurhat-elokuvassa. Hänelle annettiin tilaa laittaa kaikkensa peliin.

– Sorjosen henkinen voima on muualla kuin pelkässä älyllisessä ylivoimaisuudessa. Sain päästää näytellessä esiin yliherkän puoleni ja kaiken heikkouteni ja olla avoimesti hajalla ja haavoittuvainen.

Hiljaisella äänellä pari tuntia intensiivisesti puhuva ja suoraan silmiin katsova näyttelijä kertoo ladanneensa roolihahmoonsa aineksia, joita hänen sisällään on muhinut. Oman persoonan ristiriitaisimmissa puolissa ja henkilöhistoriassa oli mistä ammentaa: kokemuksia kauhusta ja psyykkisen tasapainon horjumisesta.

Manaaja johdatti kauhuun

Vuosikymmeniä sitten pelko iski suoraan ja syvälle Ville Virtasen sieluun. Sen käsittelyyn ei ollut työkaluja. Kauhuelokuva Manaaja oli ensimmäinen hengellinen kokemus.

– Leikin pahan kanssa ja hain totuutta pimeältä puolelta. Kun ihminen tuijottaa pimeään tarpeeksi pitkään, se alkaa katsoa takaisin. Manaajan demonihahmo ilmestyi uniini. Se oli silkkaa kauhua.

Vuonna 1989 Ryhmäteatteri pyysi Virtasta, kuuden päivän varoitusajalla, Boromirin rooliin Taru sormusten herrasta -näytelmään Suomenlinnan kesäteatteriin.

Ensi-ilta oli 6.6. kello kuusi illalla. Okkultismiin perehtyneen ja Ilmestyskirjan pedon luvun arvoitusta pohtineen miehen mielestä se oli merkki. Kuolemanpelko tuntui kauhealta, vaan vielä hirvittävämpää oli elämänpelko.

Pääkopan kolauttaminen Suomenlinnan kivimuuriin kesken esityksen merkitsi ainakin sitä, ettei kaikki ollut kunnossa korvien välissä. Aivotärähdyksen saanut näyttelijä puhui monta päivää sekavia, eikä suostunut kuolemaan näyttämöllä. Kollegat luulivat Virtasen vetäneen huumeita.

– Aivojeni sähköradat, joita sairaalassa kuvattiin, muuttuivat kummallisiksi. Tunsin itseni supersankariksi, hallusinoin ja näin lavalla haltijoita oikeasti.

Noihin aikoihin kuolemanpelko tuntui kauhealta, vaan vielä hirvittävämpää oli elämänpelko.

– Ymmärsin, että jos on olemassa joku pimeä voima, pitää olla vastavoimakin.

Menimme mielenhäiriöön

Suomalaisella teatterikentällä oli takavuosina kaksi voimahahmoa, Kalle Holmberg ja Jouko Turkka. Nuoret näyttelijät kasvoivat näiden ohjaajien ja pedagogien taikapiirissä ja jännitekentässä.

Virtanen luonnosteli opettajastaan Turkasta omaelämäkerrallisen Menkää mielenhäiriöön -romaaninsa (Tammi 2001) hurjan rehtorin Jorma Kassisen, joka piiskaa Teatterikorkeakoulun oppilaita vääristyneillä metodeillaan hulluuden partaalle – ja sen yli.

– Turkka oli lahkojohtaja, joka kyseenalaisti toisten tunteet. Hän määritteli, mikä tunne on aito ja oikea. Ellet tuntenut oikein, sinut eristettiin lahkosta.

Pään lyöntiä seuranneen psykoosin jälkeen Virtanen hukkasi oman teatterisukupolvensa kymmeneksi vuodeksi.

– Meni pitkään päästä duunissa takaisin kartalle. Sain vasta yli kymmenen vuoden jälkeen isomman leffaroolin Säädyllisessä murhenäytelmässä.

Turkka oli ei-uskova, Holmberg kääntyi kristityksi. Virtanen tajusi heitä sivusta seuratessaan, että se, mihin ihminen uskoo, vaikuttaa koko persoonallisuuteen.

– Holmberg kasvoi, kehittyi ja notkistui. Elävöityi. Hänen läsnäolonsa vain vahvistui vanhemmiten. Kalle oli sisäänheittäjäni ortodoksiseen uskoon.

Olen julkkispoika julkkisisän varjosta. Sain nuorena huomiota provokaatioilla ja arvaamattomalla käytöksellä. Sillä linjalla tein todella typeriä ylilyöntejä, Ville Virtanen sanoo.

Synnistä vapaa yli-ihminen

Prosessiin, joka johti eri suuntiin hapuilevan etsijän liittymään kirkkoon, meni melkein kymmenen vuotta. Virtanen teki ”järjen päätöksen” tutkia kristinuskoa. Hän mietti, miksei voisi saman tien uskoa eläväksi väitettyyn Jumalaan, ja koettaa elää sen mukaisesti. Usko kun kehittyy uskollisuuden ja kilvoittelun kautta.

Nautinnonhaluisen ja väärin vapauttaan käyttävän ihmisen sydän voi olla häkissä, mutta vaivaa näkevän sydän on portti vapauteen.

Uusien ihanteiden noudattaminen ei ollut helppoa. ”Vapaan kasvatuksen vesa” oli kasvanut koko ikänsä boheemeissa kulttuuripiireissä. 1980- ja 90-lukujen nuoren näyttelijäpolven eetoksen ytimessä oli yltiöindividualismi, hillitön ja hedonistinen yksilökeskeisyys.

– Ajatus modernista ihmisestä, joka on vapaa kaikista kahleista ja moraalista, oli viety äärimmilleen. Synnin käsitettä ei ollut.

Kaikkea sai tehdä, ja tehtiinkin, ”jos se tehdään rakkaudella”. Rakkaus miellettiin sen mukaan, mikä itsestä tuntui hyvältä.

– Jouduin kyseenalaistamaan ja tekemään täydellisen irtioton oman aikani ja sukupolveni totuuksista.

Taiteilija tutustui toisenlaiseen käsitykseen rakkauden, vapauden ja nautinnon suhteesta. Kirkon viisaat asettivat nautinnonhalun vastapainoksi vaivannäön.

– Nautinnonhaluisen ja väärin vapauttaan käyttävän ihmisen sydän voi olla häkissä, mutta vaivaa näkevän sydän on portti vapauteen.

Miten mies alkoi nähdä vaivaa?

– Päätin, että minun täytyy valita jokin usko, jolla lähestyä rakkauden vaikutuspiiriä. En ehdi olla samaan aikaan buddhalainen, ortodoksi tai jonkin muun systeemin tutkija.

Oppaakseen kristinuskon matkalle hän otti Raamatun, joka on ”meitä varten kirjoitettu kattava kuvaus rakkauden käytännöistä”.

– Raamattu vaatii paljon tulkitsemista, sillä se on käsittämätöntä tekstiä, jos joku lukee sitä kirjaimellisesti.

Näyttelijä kokee, ettei sanaa moraali voinut käyttää kulttuuripiireissä leimautumatta moralistiksi. Moraalista puhuessaan hän saattoi tosin vaikuttaa fundamentalistilta.

– Kun minun piti rakentaa moraalirakenteeni kokonaan uusiksi, menin ääripäästä toiseen ja olin hetken hyvin ankara ja mustavalkoinen.

Tämä vaara vaanii Virtasen mielestä aina, jos ihminen kuvittelee saaneensa kaikki oikeat vastaukset.

– Lipsahdin ajatusmalliin, jossa luulin jo tietäväni, miten maailma toimii. Se on vielä isompi harha kuin väärä tieto. Mitä enemmän ihminen tulee armosta osalliseksi, sitä vähemmän hän tietää tietävänsä.

Ville Virtanen vertaa kirkkoa treenisaliin, jossa paneudutaan jonkin asian harjoittelemiseen. Kirkossa keskitytään rakkauteen. Aina ei onnistuta. Raamattu on meitä varten kirjoitettu kattava kuvaus rakkauden käytännöistä.

Kirkossaan hän arvostaa ikiaikaista liturgiaa, muttei ymmärrä, miksei ”parrakkaiden ukkojen patriarkaatti” muuta joitakin vanhanaikaisia näkemyksiä. Tytöt eivät saa astua alttarin puolelle, sillä se voisi saattaa jonkun kirkon isän hengellisesti huonoon tilaan.

– Johtuukohan se pelko tytöstä vai isästä itsestään? Meidän kirkossamme ei vielä puhuta myöskään naispappeudesta eikä saman sukupuolen avioliitoista, jotka ovat minulle itsestään selviä.

Virtanen tunnustaa olleensa huono käymään kirkossa sen jälkeen, kun hän muutti Espoosta Tukholmaan ja Tapiolan kaunis ortodoksipyhättö jäi taakse.

– Olen ehkä yhä individualismin vanki, ja ongelmani johtuvatkin siitä, että pyrin ratkaisemaan asiat yksin ja itse.

Kroonisen kilvoittelijan tie

Yhteisöllisempi elämässä etenemisen strategia on yhä työn alla. Mies ei ole päässyt perille monissa muissakaan tavoitteissaan.

– Olen paininut äärimmäisen kilpailuvietin, kunnianhimon ja ylpeyden kanssa. Oman mitättömyyden, keskinkertaisuuden ja riittämättömyyden hyväksyminen on iso haaste.

Ortodoksit puhuvat pyhittymisestä, mutta sellaista kilvoittelija ei itsessään tunnista.

– Omaa pyhittymistä ei kannata itse arvioida. Sille ei ole mittaria. Se, mihin kuulut ja mitä uskot, heijastuu kyllä tekojesi summasta. Siksi täytyy keskittyä vain omaan tekemiseensä tässä ja nyt.

Sielunrauhan löytäminen ei ole kertaluonteinen projekti, vaan päivittäinen pyrkimys. Se alkaa joka aamu alusta.

Vasta luettuaan Raamatun läpi kolmannen kerran Virtanen ymmärsi, että puhe Jeesuksen jäljessä kulkemisesta ja ristin ottamisesta tarkoittaa jokaista päivää erikseen: ”ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.”

Hellä ja varovainen prosessi

Näyttelijä tutkii rooleissaan ihmisen persoonan rakennetta ja omantunnon toiminnan kaltaisia asioita. Oma kehitys vaikuttaa näyttelijän instrumentin kehittymiseen, kun työkaluja ovat sekä sielu että ruumis.

Virtanen tutkailee omantuntonsa ääntä hiljaisuudessa. Hän viittaa Eliaan, joka ei kuullut Herraa myrskyssä vaan hiljaisessa huminassa.

– Olen menossa kohti selän takaa kuuluvaa tuulen kuiskausta.

Hiljentymisen matkalla rukous on tärkein asia. Vuosia sitten – pahimman pelon ja mielen hajoamisen tilassa – Virtanen muisti äidiltään oppimansa Jeesuksen rukouksen: Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä!

Sitä hän toisti, ja se toimii yhä. Hän pääsi sen avulla pois pahan ja pimeän puolelta. Asiat voivat ajoittain ahdistaa, mutta pahin pelko on poissa.

– Koetan olla Jeesuksen rukouksen kanssa hellä ja varovainen. Se on jatkuva prosessi.

Moni kyseisen kilvoittelutavan harjoittaja on huomannut, että kun rukous tuntuu joskus jo sujuvan, kohta tulee kahta kauheampi hengellinen vastaisku tai takapakki.

– Kun huoneesi on hetken siisti omasta demonistasi, se palaa pian takaisin seitsemän kaveria mukanaan, Virtanen virnistää.

Hän kiittää Filokalia-kirjoissa puhuvia kirkon vanhoja viisaita, jotka opettavat tunnistamaan, mikä kiusaus on milloinkin tulossa kylään häiriköimään.

– Vaikkapa mustasukkaisuuden henki voi yhtäkkiä vallata kaikki ajatukset ja antaa vihjeitä siitä, miten toinen on pettänyt sinua. Karva löytyy takista tai sivulauseesta. Hyypiö sisälläsi saa tilaa. Koetan olla Jeesuksen rukouksen kanssa hellä ja varovainen. Se on jatkuva prosessi.

Kiusauksiaan voi olla pakko kuunnella, mutta parasta on keskittyä rakkauden henkeen.

Kuinka kipinän saa tuleksi

Kilvoittelija yrittää ymmärtää, mikä hänestä on tarkoitus tulla.

– Koetan hakeutua ympäristöihin, joissa voin kasvaa niihin mittoihin, mitkä minulle on ehkä annettu.

Jeesus on ”esikuva, armon tuoja ja luotettava keskustelukumppani”, joka on ainokaisena täydellistynyt rakkauden ja armon valtapiirissä.

– Sama täydellisyys ei ole mahdollista tavalliselle ihmiselle.

Ville Virtanen katsoo kuitenkin, että myös meidän ”reissumme on matka Jumalan kuvasta kaltaisuuteen, mitä se sitten onkaan”. Jokainen ihminen jatkaa luomistyötä.

– On sanottu, että kristitty kirjoittaa omalla elämällään evankeliumia. Jumalallinen kipinä on kaikissa, mutta miten sen kipinän saa tuleksi?

– Me ortodoksit olemme heterogeeninen jengi, jossa on siedettävä hyvin erilaisia ihmisiä ja mielipiteitä, Ville Virtanen pohtii. – Ihminen hioo ihmistä niin kuin kivi kiveä. Samanmielisyys on sitkeä vitsaus, siitä paranee lukemalla ja matkustamalla. Freelancerin rauha ei ole omissa käsissä. Turvaverkottoman freelancerin työhön liittyy ainainen epävarmuus. Ville Virtanen koettaa pitää mielessään kirkkoisien opit siitä, mitä ihminen tarvitsee loppujen lopuksi. Siinä valossa hänen asiansa ovat hyvin, minkä pitäisi tuottaa kiitollisuutta eikä ahdistusta.

– Olenko muka hengenvaarassa, vaikka minulla on ruokaa ja asunto? Kun tulevaisuus on epävarma, minun pitää vain hoitaa rutiinit, kirjoittaa ja treenata järjestelmällisesti, kunnes seuraava työmahdollisuus avautuu.

Virtanen on näyttelijänä poikkeuksellisen menestynyt elätettyään koko ikänsä itsensä teatterityöllä ja elokuvilla. Ruotsinsuomalaisen, alkoholisoituneen siirtolaisen rooli Sovinto-elokuvassa (2010) oli ”pelinkääntäjä” ja läpimurto länsinaapurissa.

Näyttelijävaimo Birthe Wingren on sanonut siippaansa paremmaksi ihmiseksi silloin, kun miehellä on jokin iso rooli. Silloin on helppoa olla luottavainen. Ei ole mitään hätää.

– Kun rooli loppuu, eikä seuraavaa työtä ole sovittu, iskee taas ajatus, ettei tästä tule yhtään mitään! Minun on ymmärrettävä, ettei sielunrauhan saaminen ole vain omissa käsissäni.

Taiteilijapariskunta tekee työtä myös yhdessä. Heillä on kaksi lähes valmista elokuvan käsikirjoitusta. Virtasen kolmas romaani on tekeillä.

– Kirjoittaminen on välttämättömyys, yksinäisen miehen tapa kommunikoida ja laittaa maailmaa järjestykseen. Se on tapa jäsentää henkistä prosessiani.

Ville Virtanen epäilee yksin yrittämisen ja selviämisen olevan tyypillistä suomalaismiehille, jotka ovat hänen mukaansa usein yksin elämässä eteneviä, herkkiä ja omituisia. – Voimme tunkea itsemme ahtaisiin ja pimeisiin paikkoihin, sillä kestämme sellaista olotilaa liiankin hyvin. Vaikeisiin paikkoihin pitäisi mennä jonkun toisen kanssa.