Toivoa on!

Sain vastikään olla todistamassa tilannetta, jossa sellaiset nuoret, joiden kosketus kirkkoon on hyvin ohut, tulveksivat alttarille ottaakseen vastaan pyhän ehtoollisen.

Kotikuntani kirkossa järjestettiin tuomiosunnuntaina jumalanpalvelus, johon oli kutsuttu vuonna 2024 rippikouluun tulevia nuoria ja näiden vanhempia. Messussa myös siunattiin työhönsä uusi nuorisopastori.

Kun kaarsimme kirkon parkkipaikalle, kommentoin vaimolleni, että taitaa olla kirkko täynnä, niin paljon autoja oli pysäköintialueella. Ja kun astuin kirkkoon, oli hämmästykseni suuri, sillä siellä oli vielä enemmän väkeä kuin pysäköintipaikan autoista olisi voinut päätellä. Epäsuhdan selitti nuorten määrä, heillä kun ei ole vielä ajokortteja. Penkkirivi toisensa jälkeen täyttyi rippikouluikään tulevista.

Tässä kirkossa on 600 vuoden aikana rukoiltu paljon.

Kun otin hatun päästäni ja astelin keskikäytävää kohti kirkon etuosaa, ilo väreili sisälläni. Sellainen, joka tuntuu lämpönä sielussa. Tajusin, että tässä kirkossa on 600 vuoden aikana rukoiltu paljon. Nuo rukoukset tuntuivat olevan siinä hetkessä läsnä ja kantavan meitä kaikkia.

Koko messun ajan nuoret käyttäytyivät äärimmäisen, jopa huolestuttavan hyvin, vaikka istuivat suurimmaksi osaksi omilla riveillään eivätkä vanhempiensa vieressä.

Kun sitten koitti ehtoollisen aika, jännitin, mahtaako suurenkaan ehtoollisviinikannun sisältö riittää koko sille joukolle, joka alttarille vaelsi. Mukana oli monta nuorta, jotka osallistuivat ehtoolliselle ensimmäistä kertaa. He hakeutuivat alttarille omasta halustaan, ilman vanhempiaan. Eräs nuorukainen kommentoi minulle penkkiin palatessaan: ”Tämä oli kivaa. Tässä oli jotain, jota en osaa selittää…”

Pystyin vain hymyilemään. Jos olisin puhunut, ääneni olisi murtunut. Eipä sillä, että se olisi erityisesti haitannut.

Kyllä kirkolla on toivoa. Kun se säteilee ympärilleen lämpöä ja siunausta niin kuin kotikirkkoni tuomiosunnuntaina, sitä ei voi vastustaa. Se vetää puoleensa niitäkin, jotka saavat kyseenalaisia wilma-merkintöjä, ja niitä, jotka luulevat välittävänsä vähät mistään tuonpuoleisesta.

Kyllä kirkolla on toivoa.

Jaa miksi olen huolissani, jos nuoret käyttäytyvät hyvin? En oikeasti olekaan, mutta se, ettei penkeissä supista ja pyöritä, vaan kuunnellaan papin puhetta, on poikkeuksellista, huomiota herättävää.

Tämä kokemus sydämessäni käyn joulun viettoon. Ensimmäisenä jouluna, Betlehemin majatalon tallissa maan päälle syntyi Jeesus Kristus, maailman toivo, ja tänä jouluna toivo asuu myös minun sydämessäni.

Joulun iloa ja rauhaa sinulle!