Teatteri | Vauraus tuo turvaa – ja pelkoa sen menettämisestä

Lahden kaupunginteatterin uutuusnäytelmässä istutaan paljon ruokapöydässä. Pöydät ja ravintolat vaihtuvat, mutta ankea ja iloton tunnelma pysyy. Ei kunnollista keskustelua, ei välittämistä – tai ainakaan sitä ei näytetä, ei yhteyttä. Huolenpitoa kai sekin, että lapset saavat oppia, kuinka tarjoilijaa kyykytetään – ja samalla havaintoesimerkin siitä, kuka käskee ja kuka tekee.  Käyttäytymiskoodit on hallittava, jotta raha näkyy ja maailma ympärilläkin pyörii sen ympärillä.

Tuomo Rämön käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Onnekkaat kertoo luokkanousun tehneestä porvariperheestä 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Esimerkkiperheessä vanhemmuuden ja kasvatusajatuksen takana jäytää pelko siitä, että lapsille käy huonosti, jos elintaso laskee.  ”Uskoin, että me mennään koko ajan kohti parempaa, että me ollaan onnekkaita”.

Seinällä kuuluu olla Juhani Palmu. Omalla maulla tai mieltymyksellä ei ole niinkään väliä. Tavoite on suojautua puutteelta ja sen mukana kaikelta muultakin murheelta, pitää elintaso korkealla, ei kasvaa itse tai oppia jotain, kokea asioita. Näytelmän perhettä riivaa sisäinen tyhjyys.

Näytelmän isoksi tragediaksi muodostuu perheen pojan väärä ammatinvalinta. Valokuvaus sopii harrastukseksi, mutta ammatiksi vanhemmat eivät voi sitä hyväksyä. Tuula (Lumikki Väinämö) ja Markku (Mikko Jurkka) ovat umpisokeita lastensa onnellisuudelle tai surkeudelle, kunnes on liian myöhäistä.

Näytelmän perhettä riivaa sisäinen tyhjyys.

Näyttelijöistä varsinkin perheen lapsia Sanna ja Mikaa esittävät Nenna Tyni ja Markus Järvenpää onnistuvat hyvin, sisarusten välinen side ja heidän tukensa toisilleen on näytelmän parasta antia.

Taitava Tuomas Korkia-Aho tuo aikuisen Sannan poikaystävänä ahtaaseen kuvioon pientä helpotusta sekä näkymän onnen mahdollisuudesta. Korkia-Ahon useat karikatyyrimäiset ja komedialliset roolit keventävät katsomiskokemusta.

Onnekkaat-näytelmän perhe käy usein syömässä ravintoloissa. Pöydän ääressä vasemmalta Markus Järvenpää, Mikko Jurkka, Tuomas Korkia-Aho, Lumikki Väinämö ja Nenna Tyni.

Puvut, kampaukset, lelut, videopelit ja pätkät televisio-ohjelmista luovat ajankuvaa, muuten sidosteisuus yhteiskuntaan ja aikaan on olematon. Myöskään vanhempien rikastumista suhteessa omaan historiaan ei käsitellä lukuun ottamatta kevyttä mainintaa mummilan vaatimattomista oloista.

Olen itse elänyt nuoruuteni pienellä paikkakunnalla yrittäjäperheessä luokkanousun ja laman välissä. Koin näytelmän liian riisuttuna ja yksinkertaistettuna, siksi epäuskottavana. Ihmiset ovat moniulotteisempia.

Näytelmä pyrkii kuvaamaan ”pikkuporvarillista ajatusmaailmaa, rahan vaikutusta perhesuhteisiin ja kasvamista 1980–90-lukujen Suomessa”. Odotukset tapahtumien, ihmisten ja heidän valintojensa asettumisesta laajempaan kuvaan jäävät täyttymättä.

Kuitenkin pidän todella tärkeänä lähimenneisyyden tutkimista näyttämöllä. Kuva rahaan ja asemaan kiinnittyneistä etäisistä vanhemmista, jotka odottavat lapsiltaan samoja valintoja, joita itse ovat tehneet – mutta jotka eivät juuri ole kiinnostuneita, tai edes tiedä, mitä näiden mielessä liikkuu, on tunnistettava. Tänä päivänä kuulee paljon puhetta siitä, että vanhemmuus on hukassa. Esitys herättikin pohtimaan, onko sellaista aikaa edes ollut, jolloin vanhemmuus olisi ollut jotenkin enemmän hallussa. Vai onko kunakin aikakautena vain omat haasteensa ja sokeat pisteensä?

Kantaesitys 25.1.2025 Lahden kaupunginteatterissa. Käsikirjoitus ja ohjaus Tuomo Rämö. Lavastus ja pukusuunnittelu Minna Välimäki. Valosuunnittelu Harri Peltonen. Äänisuunnittelu Jukka Vierimaa. Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen