Rakkautta ja erotiikkaa Raamatun malliin

Tule kanssani kedolle, tule hennapensaiden keskelle yöksi!

Aamulla lähdemme viinitarhoihin katsomaan, joko viiniköynnös versoo, ja nuput aukeavat, joko kukkii granaattiomenapuu. Siellä annan sinulle rakkauteni.

Yllä oleva teksti on Laulujen laulusta. Aiemmin Korkeaksi veisuksi nimetty Raamatun 22. kirja tihkuu aistillisuutta ja erotiikkaa. Noin 971–965 eaa. itsensä Salomon kirjoittamaksikin arveltu runoelma on rakkauslyriikkaa verevimmillään. Hehkeät kielikuvat, luontosymboliikka ja lemmityn hurmioitunut ylistys suitsuttavat rakastamisen autuutta ja onnea.

Kaksin aina kaunihimpi

Ensimmäisen Mooseksen kirjan alussa Jumala luo ihmisen omaksi kuvakseen. Paratiisi on juuri tullut valmiiksi, ilmassa suihkivat linnut, vedet vilisivät kaloja, maaeläimet vaeltavat laumoina aurinkoisilla kedoilla. Mutta jotain puuttuu vielä.

Jumala ottaa käsiinsä lähteen kostuttamaa pehmeää multaa, muovailee siitä itsensä näköisen olennon ja puhaltaa sen sieraimiin oman hengityksensä.

Kun Adam (hepreaksi ihminen) herää henkiin, hän näkee ympärillään ihanan puutarhan, josta Jumala kehottaa häntä nauttimaan täysin rinnoin ja riemulla. ”Vain hyvän ja pahan tiedon puun hedelmiä älä syö!” Herra kieltää, sillä siitä seuraisi kuolema.

Ihminen kirmaa eläinten seurassa, nimeää ne kaikki ja saa luvan olla koko joukon pää.

Päivä kuluu ja hauskaa on. Illan tullen eläimet kellahtavat toistensa viereen kylki kylkeä vasten nukkumaan ja linnut asettuvat yöpuulle yhdessä. Vain ihmisellä ei ole ketään, ketä vasten painautua. Jumala huomaa, ettei niin ole hyvä. Ihminen on yksinäinen.

Adamin nukkuessa Hän ottaa yhden tämän kylkiluista – ja luo rakkauden.

Koettelemusten vihkimät

Kun ihmiset joutuivat lankeemuksensa jälkeen jättämään paratiisin, Jumala ei lähettänyt heitä taipaleelleen yksin. Ei.

Vanha karjalainen legenda kertoo Adamin ja Eevan saaneen Eedenistä mukaansa satakielen muistuttamaan heitä menetetyn puutarhan ihanuudesta. Vaan ei pikku laululintu ollut kaikki, mitä he saivat matkaansa. He saivat toisensa. Kahden ihmisen yhteisyyden lahjana paratiisista.

Maisen maailman haasteet, surut ja koettelemukset, kuin myös ohikiitävät onnen hetket, hioivat Adamia ja Eevaa varmaankin vielä lujemmin yhteen kuin paratiisin livertävä auvo. Yhteinen arki raskaan työn äärellä, hyvin ansaittu lepo, lapset, joiden pyöreät posket täyttivät vanhempien sydämet ilolla, sitoivat heidät lujasti toisiinsa.

Toki Adamin ja Eevankin kesken oli riitaa, tyytymättömyyttä ja syyttelyä, mutta kuinka monin verroin kovempi heidän osansa olisi ollutkaan, mikäli heidät olisi karkotettu paratiisista erillään, ilman toistensa seuraa ja mahdollisuutta istua illan tullen käsi kädessä muistelemassa Eedenin kaunista puutarhaa.

Intohimon myllerrys

Raamattu on verevä kirja. Sen viisaus ei ole kalvasta teoriaa vaan elämänmakuista totta. Myös rakkaus Ison kirjan kerronnassa on tuttua ja tunnistettavaa.

Kun kuningas Daavid näkee helteisenä kesäyönä palatsinsa kattoterassilla vilvoitellessaan naapurissa kylpevän Batseban, se on menoa. Intohimo leiskuaa eikä sitä pidättele sen enempää hovietiketti kuin säädyllisyyskään. Batseba on toisen miehen vaimo, mutta siitä viis!

Lemmenyöstä seuraa raskaus ja episodi, joka rujossa ihmisyydessään hakee vertaistaan. Daavid yrittää hätäpäissään laittaa raskauden Batseban siipan, rehdin sotilas Urian kontolle. Kun se ei onnistu, hän tapattaa miehen ja nai lesken. Lapsi saa syntyä kuninkaalliseen avioliittoon.

Pian pikku poika sairastuu ja kuolee. Daavid suree silmät päästään. Omatuntokin alkaa kolkuttaa. Varsinkin kun tuima profeetta Natan tulikivenkatkuineen tulla kopistaa palatsiin ja kertoo tarinan rikkaasta miehestä, joka silkkaa ahnauttaan kaappaa paistikseen naapurinsa ainoan karitsan, vaikka oma lampola on täynnä lihavia uuhia. Kuningas kauhistuu. ”Mutta se alhainen roistohan olen minä!”

Kaikesta surusta, katumuksesta ja häpeästä huolimatta Daavidin ja Batseban rakkaus kestää. Vielä kuolinvuoteellaankin Daavid muistaa ihanaistaan ja korottaa Batseban kuninkaan äidin korkeaan asemaan asettamalla heidän yhteisen poikansa Salomon seuraajakseen valtaistuimelle. Jos Laulujen laulu todella on kuningas Salomon käsialaa, hän on varmasti saanut vanhemmiltaan vaikutteita sen lemmekkäisiin säkeisiin.

Kyyhkyni, kaikkeni

Kuningas Daavid oli intohimoinen rakastaja, mutta kyllä tunteet roihusivat muillakin.

Jaakob, patriarkka Iisakin kaksospojista nuorempi, ihastui kaivolla kauniiseen Raakeliin niin, että raatoi kokonaiset 14 vuotta saadakseen tytön omakseen. Sitä voi sanoa tosirakkaudeksi.

Raakelin menehdyttyä lapsivuoteeseen Jaakob pystytti hänen haudalleen kivipaaden, joka seisoo edelleen Pyhällä maalla Betlehemiin johtavan tien kupeessa.

Kertomus Paltista ja Mikalista kuvaa sekin koskettavasti uskollista rakkautta.

Mikal oli Israelin ensimmäisen kuninkaan Saulin tytär, jonka isä oli luvannut Daavidille harppua soittavan nuorukaisen ollessa vielä kuninkaan suosikki. Myöhemmin, kokiessaan Daavidin kilpailijaksi ja ajettuaan hänet pois hovista, Saul antoi Mikalin benjaminilaiselle Paltille. Tytön itsensä mielipidettä ei tietenkään kysytty.

Kun Saul poikineen sitten kaatui Gilboan vuorella taistelussa filistealaisia vastaan ja Daavidista tuli Israelin valtias, hän vaati vanhan morsiamensa takaisin itselleen. ”Olen maksanut hänestä. Hän on minun!”

Palti parka. Hän oli oppinut rakastamaan vaimoaan, vaikka tämän sydän olikin pitkään kuulunut toiselle. Nyt heillä oli vihdoin hyvä yhdessä ja se kaikki rikottiin hallitsijan mahtikäskyllä. Mikalkaan ei olisi tahtonut lähteä kuninkaalliseen haaremiin ja jättää kilttiä miestänsä ja heidän yhteistä, niin tutuksi tullutta arkeaan.

Kun vastahakoista Mikalia vietiin kultatuolissa Jerusalemiin, murtunut Palti seurasi kulkuetta itkien ja kääntyi takaisin kohti tyhjää kotia vasta, kun sotilaat heristivät hänelle aseitaan.

Rakkaus ei vaadi täydellisyyttä

Vanhan testamentin Hoosean kirja sijoittuu 700-luvulle eaa. aikaan, jolloin israelilaiset luopuivat Mooseksen lain noudattamisesta ja kuningaskunta kukistui. Kirja tuo näytille ristiriitojen raastaman parisuhteen, jossa pettäminen, hylkääminen ja jälleen yhteen palaaminen vaihtelevat kuin saippuasarjassa. Kyse ei kuitenkaan ole raamatullisesta viihteestä vaan vertauksesta, jolla kuvataan Herran ja Israelin välejä.

Hoosea on Jumalan mies, profeetta. Hän nai porton, Gomerin, koska ylhäältä käy käsky.

He saavat kolme lasta, joista kahden isästä ei ole täyttä varmuutta. Siitä huolimatta Hoosea huolehtii heistä kaikista kuin omistaan.

Gomer liehuu missä liehuu. Hän on uskoton vaimo, josta mies voisi lain mukaan erota tuosta vain. Vaan niin ei kuitenkaan käy. Hoosea antaa loputtomasti anteeksi niin kuin Jumalakin antaa anteeksi Israelin kansan harha-askeleet.

Taivaalliset hääjuhlat

Jerusalemissa niin ikään 700- luvulla eaa. vaikuttanut suurprofeetta Jesaja käyttää hänkin aviosymboliikkaa rohkaistessaan juutalaisia koettelemusten edellä.

Vaikka kovia aikoja koetaan, Herra on Jerusalemin aurinko. Parempaa on tulossa ja silloin: ”Ei sinun nimesi enää ole Hylätty eikä maasi nimi Hedelmätön, vaan sinun nimesi on oleva Rakastettuni ja maasi nimi Puolisoni, sillä Herra rakastaa sinua ja ottaa sinun maasi puolisokseen.” Profeetta tähyää luottavaisena tulevaisuuteen ja lupaa Jumalan iloitsevan vielä Jerusalemista niin kuin sulhanen morsiamestaan.

Jeesus taas tekee ensimmäisen ihmetekonsa häissä ja muuttaa veden viiniksi, jottei juhlien tunnelma latistu. Myöhemmin, ennen kuolemaansa, hän esittää opetuslapsilleen vertauksen viisaista ja tyhmistä morsiusneidoista, jotka lyhtyineen odottavat illan pimetessä saapuvaa sulhasta. Neidoista viisi viisasta ovat valmistautuneet huolella ja varanneet lamppuihinsa riittävästi öljyä, toisilta viideltä se sitä vastoin loppuu alkuunsa. Kun taivasten valtakunta tulee, meidän on siis syytä olla hereillä!

Joissain tulkinnoissa ylkä on itse maan päälle uudelleen tuleva Kristus ja lamppuöljy rakkautta.

Kelpo apostoli Paavali on samoilla linjoilla avatessaan toisessa kirjeessään korinttilaisille tehtäväänsä kristittyjen kaitsijana: ”Vartioin teitä intohimoisesti Jumalan puolesta. Olenhan kihlannut teidät yhdelle ainoalle miehelle, Kristukselle, ja tahdon tuoda teidät hänen eteensä kuin puhtaan neitsyen.”

Uskon tuli on intohimon liekki

Antiikin kreikkalaisilla oli rakkaudelle neljä sanaa: storge, filia, eros ja agape.

Storge kuvaa vanhemman ja lapsen välistä kiintymystä. Filia on ystävyyttä. Eros, intohimo, saa kaksi ihmistä sulautumaan yhdeksi kuin omenan puolikkaat.

Kaiken rakkauden perusta, sen lähde on agape, jumalallinen rakkaus. Siitä Paavali puhuu kirjeessään korinttilaisille: ”Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.”

Jos käsitämme rakkauden kokonaisuutena, kuten antiikin kreikkalaiset, emme arvota sen eri osa-alueita. Nähdessämme vanhemman ja lapsen välistä hellyyttä hymyilemme kosketettuina, emme vähättele toveruutta emmekä nyrpistä nenäämme erotiikalle.

Kaikki rakkaus tulee Jumalasta. Rakkaus on hänen tahtonsa ja käskynsä, ilo ja avain pelastukseemme.

Onneksi meillä on rakastamisen kyky ja voima. Se on se osa meitä, joka muistuttaa eniten Jumalaa, hänen kuvansa meissä. Ilman rakkautta meissä ei olisi kauneutta, ei hyviä tekoja, ei mitään, mikä rakentaa maailmaa. Ei edes aitoa uskoa.

Jokainen rakkauden muoto johtaa purona samaan päämäärään, siihen, että asetamme toisen hyvän omamme edelle ja annamme mieluummin kuin otamme.  Rakkauden liekki on Herran liekki – kuten Laulujen laulussa sanotaan.

Juutalaiset ovat kokeneet Korkean veisun kuvastavan Jumalan ja israelilaisten suhdetta. Varhaiset kristityt taas näkivät sen Kristuksen ja seurakunnan yhteyden allegoriana.

Mutta miksi Raamatun Korkeaa veisua eli Laulujen laulua pitää selitellä tai tulkita? Se on runo. Hykerryttävän kaunis, häpeämättömän seksuaalinen, ihana. Ei maallinen rakkaus ole syntiä, pahuus on.