Paras tapa kiittää ruoasta on, että siitä nautitaan ja sitä jaetaan, uskoo pappi ja tietokirjailija Jaakko Heinimäki

Pyhä Martti oli vain 15-vuotias nuorukainen, kun hänen oli astuttava Rooman valtakunnan asepalvelukseen. Sielultaan Martti oli kaikkea muuta kuin sotilas, mutta kun elettiin 300-lukua, ja Martin isä sattui olemaan merkittävä roomalainen upseeri, ei sellaista vaihtoehtoa kuin ryhtyminen sivariksi ollut olemassa. Martti alistui kohtaloonsa, ja hänestä koulutettiin ratsumies ja upseeri.

Kerran Pohjois-Ranskassa Gaulissa eli nykyisen Amiensin kaupungin edustalla Martti-upseeri kohtasi viluisen kerjäläisen. Martin kävi tätä sääliksi, ja niinpä hän miekallaan halkaisi kahtia viittansa, jonka toisen puolen hän lahjoitti kerjäläiselle. Seuraavana yönä Martti näki unen, jossa kerjäläisen todellinen identiteetti paljastui, kun itse Jeesus Kristus sanoi, että ”minun oli kylmä, mutta tämä pakana Martinus vaatetti minut”.

Unikokemuksen jälkeen Martti kääntyi kristityksi.

Kristinuskosta oli kovaa vauhtia tulossa Rooman valtakunnan virallinen uskonto ja siten myös poliittisen vallankäytön väline. Monet kristityt kokivat, että vallan turmelema kirkko maallistuu, ja siksi he perustivat erakkoyhteisöjä. Näin syntyi luostarilaitos. Myös ex-upseeri Martti ryhtyi erakkomunkiksi. Ennen pitkää hänen suosionsa kasvoi niin suureksi, että hänestä tehtiin Toursin piispa.

Näitä viinejä oli lopulta kymmeniä.

Luostarit tietenkin viljelivät viinejä, ja piispa Marttikin istutti viiniköynnöksen taimia Vouvrayn rinteille Loire-joen varrella. Yhä nykyään joidenkin eurooppalaisten viinien etiketissä on kerjäläisten suojelupyhimykseksi kohotetun Martin kuva.

Vuonna 1997 yksi tällainen Pyhän Martin kuvalla varustettu punkku, nimeltään St. Martin’s Reserve, tarttui kirjailija-pastori Jaakko Heinimäen käteen. Samalla kauppareissulla Heinimäki nappasi mukaansa Alkon katalogin.

– Merkkasin siihen kuulakärkikynällä jokaisen tuotteen, joka jotenkin liittyi kristilliseen kuvastoon. Näitä viinejä oli lopulta kymmeniä, Heinimäki muistelee.

Tuosta hetkestä alkoi yli neljännesvuosisadan kestänyt matka nautiskelun teologisiin kysymyksiin.

– Olenhan minä pikkupojasta asti tykännyt hyvästä ruoasta. Lapsuudessani oli hetken kohotus arjen tavallisuudesta, kun äiti teki lämpimiä voileipiä. Niissä oli jotakin taivaallista.

Jaakko Heinimäki työskentelee nykyään Benelux-maiden merimieskirkon johtajana.

Kaikki hyvä nautitaan Jumalan katseen alla

Tapaamme Jaakko Heinimäen Helsingissä Oodi-kirjaston kahvilassa. Haastattelun on tarkoitus käsitellä nautiskelun hengellisiä perusteita, mutta koko sessio vedetään kuivin suin.

Se ei ollut suunniteltua, mutta se sopii tilanteeseen, jossa ympäröivä maailma naulaa tarinoinnille raskaat kehykset: Ensin tuli korona, sitten sota. Hinnat ja korot ovat nousseet, eikä raha riitä niin kuin 2010-luvun parhaimpina vuosina.

Kun ajat ovat tällaiset, eikö nautiskelun ja hengellisyyden yhdistäminen ole vähän outoa? Perinteinen puritaaninen herätyskristillisyys on pitänyt nautinnon iloja merkkinä suruttomuudesta. Toisaalta nykyään täysin maallistunut sukupolvi saattaa ilmastoon tai eläinten oikeuksiin vedoten pitää pelkän porsaanleikkeen nauttimista eettisesti tuomittavana. Leipäjonojen kasvaessa gastronominen elitismi tuntuu joka tapauksessa väärältä.

Väite, että nautiskelussa voi havaita syvällisen hengellisen ulottuvuuden, saattaa tuntua vieraantuneelta ellei peräti loukkaavalta.

Heinimäen mielestä asia on päinvastoin. Hänen mielestään nautiskelu on pohjimmiltaan kiitollisuutta. Olisi jokseenkin erikoista kiittää ruoasta yksin, jos vieressä istuva nälkäinen jäisi ateriasta osattomaksi.

– Minua viehättää vanha kelttiläinen ruokarukous, joka kuuluu, että ”maa allamme, taivas yllämme, ystävät ympärillämme, Luojan antimet edessämme siunaamme ateriamme Kolminaisuuden nimeen”. Siinä huomioidaan koko tämä planeetta, Heinimäki sanoo.

Hyvin kuvaavaa oli, kuinka viime keväänäkin ihan tavallisen saunaillan päätteeksi, parin saunakaljan jälkeen, saunojat ehdottivat, että hei pappi, eikös vedetä Suvivirsi.

Luterilaisessa sakramenttiteologiassa ajatellaan, että kaste ja ehtoollinen ovat Jumalan armon näkyviä merkkejä. Heinimäen mukaan sakramenttioppi ei silti tarkoita, että armo olisi läsnä vain näissä näkyvissä merkeissä, vaan pelkän luomisen perusteella sama armo puskee läpi kaikkialla luonnossa.

– Kaikki hyvä nautitaan Jumalan katseen alla. Eivät vain kaste ja ehtoollinen, vaan koko maailma on sakramentaalinen, koska Jumalan armo tulee näkyväksi missä tahansa aineellisessa todellisuudessa, Heinimäki sanoo.

Kristitty elää ihan samassa maailmassa kuin ei-kristitytkin, erona on vain se, että kristitty ainakin kuvittelee katsovansa todellisuutta eri valossa.

– Kristinuskossa maailma nähdään uudessa valossa Jumalan luomana. Tällöin kaikki hyvä on otettava vastaan kiitollisuudella, koska se on Jumalan lahjaa, Heinimäki sanoo.

Pitkän uran tietokirjailijana ja journalistina tehnyt Heinimäki työskentelee nykyisin Benelux-maiden merimieskirkon johtajana. Seurakuntalaisiaan hän kohtaa mitä arkisimmissa olosuhteissa.

– Hyvin kuvaavaa oli, kuinka viime keväänäkin ihan tavallisen saunaillan päätteeksi, parin saunakaljan jälkeen, saunojat ehdottivat, että hei pappi, eikös vedetä Suvivirsi. Mielestäni kaikissa ihmisten kohtaamisissa on jotakin pyhää.

– Tärkeintä ei ole se, mitä ja kuinka hienosti pöytään on katettu, vaan se henki, joka sen pöydän ympärillä vallitsee. Nauttiminen tarkoittaa sitä, että otetaan kiitollisuudella vastaan se, mitä annetaan, Jaakko Heinimäki sanoo.

Ihminen on kuin gin tonic

Kun kirkkoisät brändäsivät kristillistä monoteismiä antiikin ajan suurkaupungeissa, tuon ajan filosofit jakoivat maailman jyrkästi henkiseen ja aineelliseen todellisuuteen. He uskoivat, että viime kädessä vain henkinen on totta ja tärkeää, ja että ikuisesti virtaava materia on pohjimmiltaan suorastaan pahaa. Kirkkoisien oli mahdoton hyväksyä tällaista ajatusmaailmaa.

– Kristinuskon juuret ovat juutalaisuudessa, johon ei kuulu tällainen vastakkainasettelu henkisen ja aineellisen välillä, Jaakko Heinimäki sanoo.

– Kun Raamatussa Jumala luo ihmisen maan tomusta, hän puhaltaa luomansa olennon sieraimiin elämän hengen, joka on hepreaksi nefes. Sanalla nefes viitataan elävään ruumiilliseen olentoon, jossa henki ja ruumis ovat erottamattomat, hän avaa.

Toiseksi pappien mielestä täysraittius edusti ulkokultaisuutta ja tekojen vanhurskautta.

Raamatusta tiedämme myös, että kaikki, minkä Jumala luo, on hyvää. Siitä huolimatta kristinuskon historiassa aika ajoin on esiintynyt liikkeitä, jotka vieroksuvat aineellista olemassaoloa. Heinimäen mukaan materiaalisen maailman vähättely on johtanut kahteen erilaiseen päättelyketjuun.

– Toisinaan on ihailtu askeettisuutta, jossa syntistä lihaa kuritetaan ankarasti. Toisessa ajattelutavassa taas lasketaan, että koska fyysisellä olemassaololla ei ole niin väliä, onkin oikeastaan se ja sama, mitä sillä tehdään. Tämä lähestymistapa on voinut ilmetä vaikkapa erilaisina seksihurjasteluina, Heinimäki sanoo.

Hänen mukaansa juutalaisessa ja kristillisessä traditiossa henki (kreikan psykhee) ja ruumis (kreikan sooma) kietoutuvat yhteen, eli ihminen on psykosomaattinen kokonaisuus.

– Olen verrannut ihmistä gin toniciin, jossa on vaikea erottaa, milloin maistuu suussa gini ja milloin tonic. Samaan tapaan on vaikea erottaa, mikä ihmisessä on psyykkistä ja fyysistä, Heinimäki sanoo.

Jaakko Heiniäen mukaan nautintokielteisyys on kalvinismista eikä kuulu alkuperäiseen luterilaisuuteen.

Nautintokielteisyys ei kuulu luterilaisuuteen

Martti Luther arvosti aistillisia nautintoja suuresti. Hänen opetuksessaan Jumala on se, jolta on kiitollisesti otettava vastaan ihan kaikki aineellinen hyvä. Jaakko Heinimäen mukaan näissä kohdissa luterilaisuus selvästi nousee katolisesta traditiosta. Silti ajan oloon Lutherin jälkeiseen luterilaisuuteen hiipi nautinnonvastainen ilmapiiri.

– Sveitsin kalvinistisessa reformaatiossa mentiin Lutheriin nähden täysin eri. Nuiva suhtautuminen materiaalisiin ja aistillisiin nautintoihin levisi kalvinistisperäisen herätyskristillisyyden mukana myös Suomeen, vaikka itse luterilaisuus ei suhtaudu aineelliseen mielihyvään lainkaan niin kielteisesti, Heinimäki sanoo.

Ainakin Lapin kirkkohistoriassa viinan kirot veivät perheitä hankeen, mutta varsinainen 1800-luvun raittiusliike ei itse asiassa liittynyt lainkaan uskontoon. Heinimäen mukaan absolutismi levisi pitkälti täysin maallisen työväenliikkeen piirissä.

– Kirkonmiehet suhtautuivat raittiusliikkeeseen karsaasti. Syitä oli kaksi. Ensiksikin työväenliikettä itsessään pidettiin sosialismina, jonka piirissä levinnyttä ateismia pelättiin. Toiseksi pappien mielestä täysraittius edusti ulkokultaisuutta ja tekojen vanhurskautta, Heinimäki sanoo.

Kalvinistisperäinen nautinnonvastaisuus sen sijaan on täysin vierasta tälle luterilaisuuden taustalla vaikuttavalle mystiikanteologiselle perinteelle.

Yksi kirkkohistorian juonne on sekin, että kun raittiudesta tuli yhdenlainen ihanne, alkoi kansankirkko puhua hengellisestä raittiudesta. Tällä retoriikalla kirkon johto torjui hurmahenkisyytenä pidettyä herätyskristillisyyttä, kuten kielillä puhumista, jota pidettiin epäraittiina.

Heinimäki muistuttaa, että luterilaisuuden omat juuret ovat katolilaisessa mystiikanteologiassa, jossa aistimaailma on hengellisyydelle hyvin tärkeää.

– Suomessakin pietistit ennen vanhaan lukivat esimerkiksi saksalaisen, Reinin laakson viinitarhojen kupeessa eläneen katolaisen mystikon Johannes Taulerin postilloita, Heinimäki muistuttaa.

– Kalvinistisperäinen nautinnonvastaisuus sen sijaan on täysin vierasta tälle luterilaisuuden taustalla vaikuttavalle mystiikanteologiselle perinteelle.

– Kristinuskossa maailma nähdään uudessa valossa Jumalan luomana. Tällöin kaikki hyvä on otettava vastaan kiitollisuudella, koska se on Jumalan lahjaa, Jaakko Heinimäki sanoo.

Tärkeintä on aterian henki

Kun viinipullon etiketissä tuijotellut Martinus Toursilainen oli tullut Jaakko Heinimäelle tarpeeksi tutuksi (siitä syntyi teos Harrasta viiniä – makuja ja tarinoita, pulloja ja pyhimyksiä, Kirjapaja 1999), päätti kirjailijapastori lähestyä viinikulttuuria aavistuksen akateemisemmin. 2000-luvun alkupuolella hän suoritti viinialan tutkinnon tunnetussa englantilaisessa Wine & Spirit Education Trust -organisaatiossa.

Noista 1990-luvun lopun tunnelmista on vierähtänyt jo neljännesvuosisata. Tänä aikana television ovat vallanneet erilaiset tosi-tv-formaatit, joista yhdessä kilpailijat kisaavat ruoanlaittotaidoissa. Ruoanlaitosta on tullut harrastus, jossa tavalliset ihmiset kokkaavat ravintolatason annoksia läheisilleen.

Ja kuten minkä tahansa harrastuksen kohdalla, kaikella on hintansa. Kuka tahansa nakit ja muusi -kokki pärjää markettien veitsillä, mutta suosittelee tuoreehko The New York Timesin ruoka-artikkeli jopa reilusti yli sadan euron veitsen hankintaa. Eikä sekään hinta ole edes paljon veitsestä.

Äiti leikkasi ranskanleipää ja laittoi väliin juustoa ja lauantaimakkaraa.

Kun päälle lasketaan puhtaiden ja laadukkaiden raaka-aineiden hinta, voi yhteen ihmisen perustarpeista upottaa luonnottoman suuria summia rahaa. Eikö gastronominen ilottelu ole vähän elitistinen harrastus?

Jaakko Heinimäen mielestä koko keskustelu lähtee tätä kautta väärille urille.

– Tärkeintä ei ole se, mitä ja kuinka hienosti pöytään on katettu, vaan se henki, joka sen pöydän ympärillä vallitsee.

Heinimäki palaa lapsuudenkotinsa keittiöön 1960-luvun Vaasaan, josta koko gastronominen intohimo alkoi.

– Äiti leikkasi ranskanleipää ja laittoi väliin juustoa ja lauantaimakkaraa. Mausteeksi tuli sinappia ja ketsuppia. Ja miten taivaallisia ne olivatkaan! hän muistelee.

1970-luvulla markettien valikoimat laajenivat tajunnanräjäyttävästi.

– Oli eksoottista, kun äiti laittoi lämpimien voileipien väliin säilykepurkista ananasrenkaan.