Pääkirjoitus | Suomi on lähetyskenttä

Suomen uskonnollisessa kentässä on edessä keikahduspiste, jonka jälkeen kristinusko on maassamme vähemmistöidentiteetti.

Johtopäätös perustuu kirkon lokakuun lopulla julkaisemaan nelivuotiskertomukseen.

Kristityksi itsensä mieltää 57 prosenttia suomalaisista eli koko 5,5 miljoonan väestöstä noin 2,75 miljoonaa. Kristinuskon Jumalaan uskoo noin 49 prosenttia suomalaisista, joskin puolet heistä ilmoitti uskovansa ”Jumalaan, joskin varsin eri tavalla kuin kirkko opettaa”. Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon puolestaan kuuluu vajaat 3,6 miljoonaa ihmistä.

Vielä 2000-luvun alussa yli 70 prosenttia suomalaisista mielsi itsensä kristityksi ja suunnilleen sama osuus uskoi kristinuskon Jumalaan joko kirkon opettamalla tai omalla tavallaan. Suunta on siten hyvin selvä, ja vaikeudet näyttävät myös kertautuvan, sillä perinteen siirtäjistä yhä useampi karsastaa kristinuskoa.

Miten kristillinen usko siirtyy seuraaville sukupolville tulevaisuudessa, mikäli suurella osalla koko sukupolvesta ja varsinkaan sen naisilla ei ole omakohtaista kokemusta tai edes tuntemusta kristinuskosta?

Ateistien määrä lisääntyy, sellaiseksi identifioituu suomalaisista noin viidennes. Erityisesti ateismin lisääntyminen näkyy alle 30-vuotiaiden naisten kohdalla, sillä heistä noin 31 prosenttia kertoi olevansa ateisteja. Nuorten naisten ryhmän erityispiirre on se, että ateismin kanssa samaan aikaan monet heistä ovat avoimia uushenkisyydelle. Tilasto ei tietenkään kerro, että nämä ovat samoja ihmisiä, mutta on eittämättä selvää, että myös tässä ryhmässä on hengellistä etsintää.

Nelivuotiskertomuksen mukaan uskonnollisuus on ”yhteydessä sen asemaan sosiaalisessa ympäristössä”. Tämä tarkoittaa, että monella ei ole uskontoon liittyviä kokemuksia, kokemusta pyhän kosketuksesta.

Naiset ovat keskeisessä roolissa perinteiden jatkumossa, ja heidän roolinsa kristillisyyden siirtämisessä lapsilleen on ollut suuri. Miten kristillinen usko siirtyy seuraaville sukupolville tulevaisuudessa, mikäli suurella osalla koko sukupolvesta ja varsinkaan sen naisilla ei ole omakohtaista kokemusta tai edes tuntemusta kristinuskosta?

On tärkeää, että emme pidä suurinta aarrettamme kannen alla.

Kehityksen suunta on se, että uskonnollisuudesta tulee epätyypillistä, kristityiksi itsensä mieltävistä vähemmistö. Uskonnottomuudesta tulee standardi.

Toisaalta ihmisillä on hengellisyyden kaipuu, mutta se suuntautuu eri tavoin kuin kansankirkon aikana. Olemme siirtyneet aikaan, jossa kirkko on haastaja ja Suomi lähetyskenttä.

Nelivuotiskertomuksessa on kohta, johon tiivistyy paljon kristityn elämästä ja kristinuskon tulevaisuudesta Suomessa. ”Jos muut tuovat sosiaalisessa kans­sakäymisessä esiin uskoaan, se edesauttaa uskonnollisten opetusten omak­sumista ja ylläpitämistä. Vastaavasti, jos merkitykselliset ja esikuvalliset ihmiset näyttäytyvät uskonnottomina, se edesauttaa uskonnottomuuden omaksumista.”

On tärkeää, että emme pidä suurinta aarrettamme kannen alla. Me kirkon jäsenet olemme kirkko, ja kirkko on juuri niin evankelioiva kuin me olemme.