Pääkirjoitus | Luopuminen ja toivo

Äitini sai paikan palvelutalosta. Tätä kirjoittaessa hän käy läpi tavaroitaan, muistiinpanojaan ja valokuviaan. Omaa elämäänsä. Yli 80 vuoden taipaleelle mahtuu monenlaisia muistoja, hyviä ja huonoja. Sille mahtuu monenlaisia ratkaisuja. Jotkin asiat olisi varmasti voinut tehdä toisin, mutta niitä ei saa enää muutettua.

Äitini joutui lähtemään aivan pienenä evakkoon sodan tieltä. Hänen juurensa ovat Karjalan Kannaksen viljavassa maassa, jonka Neuvostoliitto väkivalloin riisti. Äiti joutui lapsena todistamaan asioita, jotka jättivät ikuiset jäljet, kuten Elisenvaaran pommituksen, joka oli toisen maailmansodan tuhoisin Suomea kohdannut ilmapommitus.

Hän on ikäpolvea, joka tottui tekemään kovasti töitä ja halusi lapsilleen paremman elämän kuin mihin hänellä oli mahdollisuus. Kuten montaa muutakin sukupolvensa ihmistä, opettajana uransa tehnyttä äitiäni leimaa toisten eteen tehty työ. He eivät aikatauluttaneet omia harrastuksiaan, jos heillä sellaisia olikaan. Sen sijaan lasten asiat, työt ja omakotitalon piha hoidettiin tunnontarkasti.

Se kaikki on nyt hänen takanaan. Hän käy läpi elämäänsä. Lopulta tullaan tähän päivään, jossa hän luopuu itsenäisyydestään. Ihminen, joka on aina pärjännyt, muuttaa palvelutaloon, jossa hänestä huolehtivat toiset. Muistojen läpikäymisen ja luopumisen aikana ihminen kuoritaan, ja hän joutuu kohtaamaan valintansa. Vaikka olisi pyhimys, ne kaikki eivät ole oikeita, sillä niitä ovat rajanneet olosuhteet ja ihmisyys.

Tosiasioiden tunnustaminen ei kuitenkaan tarkoita pessimismiä.

Hän varmasti pohtii, kuinka paljon omaa kapasiteettia jäikään käyttämättä, kuinka paljon unelmia toteuttamatta.

Toivon, että hän ei jää kiinni huonoihin asioihin vaan sen sijaan siihen, mikä on ollut hyvää ja arvokasta. Kaikki ne lapset, joita hän on opettanut, ja joista monet ovat ottaneet häneen yhteyttä vielä aikuisinakin. Omat lapset, ystävät, läheiset. Ihmiset, joita hänen tekstinsä ovat koskettaneet.

Omaa elettyä elämää tarkastellessa on hyvä olla armollinen itselleen.

Viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Vaikka sanat yhdistetään usein J. K. Paasikiveen, ne lienevät peräisin 1800-luvulla eläneen skotlantilaisajattelija Thomas Carlylen kynästä. Sanonta on joka tapauksessa monin tavoin käyttökelpoinen. Se pätee niin yksityiselämässä kuin laajemmassakin mittakaavassa.

Tosiasioiden tunnustaminen ei kuitenkaan tarkoita pessimismiä. Totuudessa piilee aina myös toivo, sillä totuuden kohtaaminen tässä hetkessä mahdollistaa tulevaisuuden, joka on erilainen.

Äitini on jo luopunut paljosta. Hän tietää tosiasiat, kuten sen, että hänen fyysinen tomumajansa on jo niin heikko, ettei hän pärjää yksin. Hän katsoo tulevaisuuteen, rajan tuolle puolen. Tiedän, että äitini odottaa jo taivaan kotiin pääsyä.

Meidän on sekä yksilöinä että yhteiskuntana luovuttava monesta asiasta. Mutta luopuminen avaa myös oven tulevaisuuteen, ja tulevaisuudessa, siellä on aina toivoa.