Pääkirjoitus | Kaikki alkaa ovelta

Kun lapsemme muutama vuosi sitten astelivat Vivamon Raamattukylän näytelmäharjoituksiin ensimmäistä kertaa, heitä halattiin heti ovella. Uudet tulokkaat otettiin ensimmäisestä kohtaamisesta alkaen sydämellisesti vastaan ja mukaan joukkoon, joka viettää vuosittain monta viikonloppua yhdessä valmistellen Raamatun aiheisiin liittyviä näytelmiä.

Toivon, että jokaisella voisi olla samanlainen kokemus hyväksytyksi tulemisesta ja yhteenkuuluvuudesta.

Nykypäivän maailma tuntuu usein levottomalta ja epävarmalta. Uutiset täyttyvät konflikteista, ilmastonmuutos huolestuttaa, ja yksinäisyys kalvaa monia ikään katsomatta. Monen nuoren elämään korona-aika jätti syvän jäljen, opetti entistä tiiviimmin liimautumaan ruutuun tosielämän kontaktien sijaan.

On entistä tärkeämpää, että jossakin on paikka ja tilaisuus kokea aitoa yhteisöllisyyttä, joka tarjoaa turvaa, lohtua ja toivoa.

Valitettavasti nyky-yhteiskunta on usein pirstaloitunut ja individualistinen. Ihmiset ovat hajallaan, ja todelliset kohtaamiset sekä kosketus voivat olla harvassa. Siksi on entistä tärkeämpää, että jossakin on paikka ja tilaisuus kokea aitoa yhteisöllisyyttä, joka tarjoaa turvaa, lohtua ja toivoa.

Ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille Paavali vertaa seurakuntaa Kristuksen ruumiiseen. ”Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä”, hän kirjoittaa. Me olemme yhteenkuuluvia ja samalla toisistamme riippuvaisia. Parhaimmillaan yhteisö on paikka, jossa voimme jakaa ilot ja surut, toteuttaa lahjojamme, tukea toisiamme vaikeuksissa ja kasvaa yhdessä uskossa.

Miten voimme vahvistaa yhteisöllisyyttä?

Kaikki alkaa ovelta. On aivan eri asia astella ensimmäistä kertaa koripallotreeneihin tai jumalanpalvelukseen, jos sanoma on ”onpa ihanaa, että juuri sinä tulit”, kuin että kukaan ei katso kohti tai tervetulotoivotus on vaimea nyökkäys ja epäilevä katse.

Meidän on oltava avoimia ja kutsuvia.

Meidän on oltava avoimia ja kutsuvia. Jokaisen tulisi tuntea olevansa tervetullut yhteyteen riippumatta taustastaan tai elämäntilanteestaan. Käytännön tasolla jokaisessa tilaisuudessa voi olla nimetty henkilö, jonka tehtävä on saada tulijat kokemana itsensä tervetulleiksi.

Toiseksi meidän on luotava tilaisuuksia, joissa ihmiset voivat kohdata toisensa aidosti. Yhteiset ruokailut, retket ja vapaaehtoistyö vahvistavat yhteenkuuluvuuden tunnetta.

On myös muistettava, että yhteisöllisyys ei rajoitu vain seurakunnan tai oman yhteisön seinien sisäpuolelle. Kristittyinä meidän on palveltava myös yhteiskuntaa ja autettava niitä, jotka ovat heikommassa asemassa.

Uudet tulijat sisäänsä sulkeva yhteisö voi yksinäiselle olla ainoa valo pimeydessä, se voi olla parantava voima, joka auttaa näkemään itsensä uudessa valossa. Kun joku muu hyväksyy sinut, sinun itsesikin voi olla helpompi hyväksyä sinut.

Ja lopulta: meidän ei tarvitse rakastaa jokaista tulijaa. Jumala tekee sen ja käyttää meitä välikappaleina.