Näkökulma: Huoli Halla-ahon ihonväristä on mediakriisin ohutta pintaa

Sosiaalisessa mediassa on arvosteltu Helsingin Sanomia valokuvasta, joka esitti eduskunnan puhemiestä Jussi Halla-ahoa. Kuva liittyi juttuun, jossa kerrottiin Halla-ahon presidenttiehdokkuudesta. Sosiaalisen median jaoissa näkyneessä mutta sittemmin poistetussa kuvassa Halla-ahon kasvot punoittavat ja päälaki näyttää ylivalottuneelta.

Entisessä Twitterissä eli nykyisessä viestipalvelu X:ssä muun muassa mediapersoona Tuomas Enbuske piti Helsingin Sanomien kuvavalintaa ongelmallisena.

Helsingin Sanomat ei ole kommentoinut alkuperäistä sosiaalisessa mediassa jaettua kuvaa, mutta sen voi nähdä Enbusken julkaisemasta kuvakaappauksesta.

On sanomatta selvää, että Jussi Halla-ahon ihonväri on yhtä arvokas kuin muutkin ihonvärit.

Enbuske myös asetti Halla-ahon rinnalle Helsingin Sanomien kuvan Pekka Haavistosta, jonka ihonsävy näyttää lämpimältä ja hyvinvoivalta. Enbuske kommentoi: ”vaikka olen hesarin kestotilaaja, niin ymmärrän ihan kirjaimia, sanoja ja välillä jopa kokonaisia lauseita. ei mulle tarvitse vielä kuvavalinnoillakin kertoa, kuka on tarinan konna.”

Tilanne näyttää vaikealta. Toimittajat ovat vuosikausia joutuneet erityisesti äärioikeiston maalittamisen kohteeksi. Nyt kun perussuomalaiset ovat saaneet merkittävää poliittista valtaa, on herännyt huoli lehdistönvapauden tilanteesta. Helsingin Sanomat arvioi 15. elokuuta pääkirjoituksessaan, että perussuomalaisten esittämän mediakriittisyyden yhtenä esikuvana on Donald Trumpin kannattajilleen lanseeraama näkemys, että ”media on kansan vihollinen”.

Onko median kriisi näin yksinkertainen yhtälö?

Kuvakaappaus Tuomas Enbusken päivityksestä viestipalvelu X:ssä eli entisessä Twitterissä.

Ihon pohjaväri vaikuttaa kuvan lopputulokseen

Käsitellään tämä ihonsävy ensin. Sanomalehtikuvien julkaisuprosessi on kaikkialla melko samanlainen. Kaikki kuvat käsitellään joko automatisoidusti tai ammattilaisen käsityönä. Sellaista kuin ”alkuperäinen luonnollinen kuva” ei ole olemassa, koska kamerat itsessään käyttävät väriprofiileja, ja ne taas eivät sovellu kaikkiin kuvausolosuhteisiin.

Kuvankäsittelyn tarkoituksena on korjata kameran omia väri- ja muita virheitä, jotta luonnottomalta näyttävästä kuvasta tulisi mahdollisimman luonnollisen näköinen. Onnistunut kuvankäsittely edellyttää myös asianmukaisesti kalibroitua näyttöä.

Käytössä oleva tekniikka merkitsee joillekin ihotyypeille huonoja uutisia. Ihmisillä on luontaisesti erilainen ihon pohjasävy. Kun joukko ihmisiä seisoo saman lampun alla, osan iho näyttää hieman punakalta, toisten esimerkiksi kellertävältä. Hienotunteinen kuvankäsittelijä pyrkii tasoittamaan kamerasta aiheutuvia ylilyöntejä, mutta erityisesti uutiskuvassa on varottava, ettei kuvaa liiaksi manipuloida.

On sanomatta selvää, että Jussi Halla-ahon ihonväri on yhtä arvokas kuin muutkin ihonvärit. Google-kuvahaun perusteella Halla-aho saattaisi edustaa sanottua niin sanottua kesän väriä, kuten asia ilmaistaan naistenlehdissä.

Pohjaväreihin kannattaa perehtyä, jos on ostamassa itselleen tai rakkaalleen kauneudenhoitotuotteita.

Ideana on, että ihmiset profiloidaan ihon pohjavärin mukaan kevät-, kesä-, syksy- ja talvi-ihmisiksi. Kevät- ja syksy-ihmisten iho hehkuu kauniisti lämpimien värisävyjen ympäröidessä, kun taas kesä- ja talvi-ihmiset korostavat tyylikkyyttään pukeutumalla kylmiin sävyihin. Luonnollisessa tilanteessa silmä ei kiinnitä ihonsävyyn huomiota ihan samalla tavalla kuin kameran linssi. Kesä- ja talvi-ihmisen ihon ominaisuus on kuitenkin sellainen, että varsinkin digikamerakuvissa lopputulos voi näyttää yllättävänkin punakalta.

Voisiko tämä värioppi selittää, miksi jotkut poliitikot näyttävät kuvissa siltä, miltä näyttävät?

Mitä enemmän valtaa, sitä enemmän vastuuta

Vaattureiden värioppi ei vielä ratkaise median kriisiä. Osasyy on mediassa itsessään. Journalismin ydinkäsitteitä on niin sanottu kehystäminen. Se tarkoittaa sitä, miten toimittaja itse tulkitsee jotakin aihetta. Kehystäessään toimittaja esittää oman versionsa siitä, mistä jossakin ilmiössä voisi olla kyse. Tällöin toimittaja myös määrittelee, mikä on olennaista ja epäolennaista, ja kuten Tuomas Enbuske totesi, ”kuka on tarinan konna”.

Kun jokin ryhmä toistuvasti kokee tulleensa kohdelluksi epäreilusti ”tarinan konnana”, se ei enää luota mediaan.

Monet maaseudun ihmiset ovat kokeneet, että ”etelän media” ei ymmärrä syrjäseutujen realiteetteja. Mikäli osa väestöstä kokee, ettei se tule aidosti kuulluksi, mediaan aletaan suhtautua happamasti.

Vuonna 2021 Hufvudstadsbladet julkaisi raamatuntutkija Niko Huttusen artikkelin Päivi Räsäsen raamatuntulkinnasta. Jutun otsikkona oli Det finns ställen i Bibeln som ingen kan hålla sig till eli vapaasti käännettynä Raamatussa on kohtia, joita kukaan ei voi noudattaa.

Kun samaan aikaan postmodernissa hengessä jokainen itse voi valita oman totuutensa, ihmiset ovat lakanneet jakamasta yhteisen käsityksen siitä, mitä on luotettava tieto.

Asiallinen teologinen artikkeli yllättäen kuvitettiin piirroksella, jossa Räsänen näyttää jonkinlaiselta noitahahmolta, jonka kasvot on sutattu mustaksi. Poliitikoista ja uskonnollisista johtajista piirretyt karikatyyrit ovat olennainen osa sananvapautta, mutta asiajutun kuvituksena sellainen saattaa olla hyvinkin osoitteleva valinta.

Kun media itse provosoituu esittämään kohteen huonossa valossa, kasvaa riski joutua itsekin osapuoleksi. Silloin luottamus mediaa kohtaan on vaarassa murentua.

Olisi ongelmallista, mikäli tällaisessa tapauksessa mediakriitikko leimattaisiin toimittajien viholliseksi. Leimaaminen saisi median näyttämään ylimieliseltä, mikä entisestään lisäisi lehden ja lukijoiden välistä juopaa. Tämä oikeastaan olisi pelaamista populistien pelikirjan mukaan, koska kyseenalaiset kuvavalinnat lopulta palvelevat vain uhriksi joutunutta poliitikkoa, joka oman ryhmän keskuudessa korotetaan uskonmarttyyriksi.

Donald Trump sai monet kannattajansa uskomaan, että media on ”kansan vihollinen”. Kuvituskuva Washingtonin Capitol-kukkulalta loppiaisena 2021. Kuva: Wikimedia Commons

Olemme lakanneet uskomasta yhteiseen totuuteen

On jo pitkään tiedetty, että 1980-luvulla syntyneet ja sitä nuoremmat polvet eivät perusta perinteisistä instituutioista. Ihmiset mielellään rakentavat omat maailmankatsomuksensa noukkimalla itselle sopivia elementtejä hyvin monenlaisista lähteistä.

Kun tietokoneet ja internet yleistyivät 1990-luvulla, Suomeakin alettiin luonnehtia ylevästi informaatioyhteiskunnaksi. Se tarkoittaa yhteiskuntaa, joka monissa käytännön asioissa hyödyntää digitaalisia palveluja. Internet myös tuo tiedon jokaisen ulottuville.

Esimerkiksi koronadenialismi ylitti monenlaisia rajalinjoja ja sai kannatusta muun muassa vaihtoehtolääketiedettä ja luonnonmukaisuutta suosivissa piireissä, joita ei lueta äärioikeistoksi.

Mutta kun samaan aikaan postmodernissa hengessä jokainen itse voi valita oman totuutensa, ihmiset ovat lakanneet jakamasta yhteisen käsityksen siitä, mitä on luotettava tieto. On myös vaikea osoittaa sormella jotakin yhtä ryhmää, joka muka muita erityisemmin uskoisi valheisiin. Esimerkiksi koronadenialismi ylitti monenlaisia rajalinjoja ja sai kannatusta muun muassa vaihtoehtolääketiedettä ja luonnonmukaisuutta suosivissa piireissä, joita ei lueta äärioikeistoksi.

Aiempina vuosikymmeninä ei edes puhuttu journalismista tai mediasta vaan joukkotiedotusvälineistä, jotka ylhäältä päin nimenomaan tiedottivat kansaa. Informaatioyhteiskunnassa ihmiset hakukoneiden kautta päätyivät lukemaan sanomalehtiä ja Wikipediaa.

Nyt 2000-luvulla syntyneet diginatiivit etsivät itse tietonsa esimerkiksi Instragramista ja TikTokista. Ne ovat alustoja, joihin sanomalehdistön on vaikea saada jalansijaa. Lisäksi ne pakottavat siihen, että todella monimutkaisia asioita joudutaan yksinkertaistamaan karkeasti.

Juuri tällä hetkellä oikeistolainen populismi näyttää muodostavan jonkinlaisen uhan vapaalle sanomalehdistölle. Isommassa mittakaavassa puhutaan kokonaisten uusien sukupolvien tavasta hahmottaa todellisuus.

Artikkelia on päivitetty 20.8. kello 14.30. Artikkeli väitti virheellisesti, että niin sanottuja syksy- ja talvi-ihmisiä pukisivat lämpimät ja kevät- ja kesä-ihmisiä kylmät sävyt.