Musiikki on parhaimmillaan mystisen tilan kokemista, uskoo ”jazzpastori” Markku Salo

– Ehkä tähän kohtaan sanoisin, että musiikki on ihmiskunnan arvokkain väline ja työkalu.

Näin sanoo tietokirjailija ja ”jazzpastori” Markku Salo musiikin merkityksestä, kun haastattelussa on hädin tuskin ehditty sanoa hyvää päivää.

Aiheenamme on afrikkalaisamerikkalainen rytmimusiikki, ja Salo menee suoraan asiaan. Häneltä ilmestyi viime vuoden lopulla monumentaalinen, yli 500-sivuinen tietokirja Orjalauluista hiphoppiin – mustan musiikin sielua etsimässä (Aviador, 2024). Siinä Salo kuvaa Yhdysvaltain etelävaltioiden orjafarmeilla ja -plantaaseilla syntyneiden spirituaalien syntyä ja sitä, miten puuvillapeltojen lauluista kehittyivät gospel, jazz, blues, soul ja hiphop. Ne kaikki ovat omanlaisiaan musiikkityylejä, mutta niiden juurissa on yhteisiä aineksia.

Esimerkkinä hengettömästä maallisesta musiikista ovat muzak tai euroviisukappaleet.
– Markku Salo

Salon yksi pääväite on, että huomattava osa täysin sanattomastakin musiikista on syvimmällä tasollaan hengellistä.

– Liityn viulisti Yehudi Menuhinin (1916–1999) käsitykseen musiikin kolmesta tasosta. Pinnan tasolla kysymys on instrumenttien teknisestä hallinnasta. Toisella tasolla on kyse kyvystä tulkita, Salo sanoo.

Tekninen taituruus ei nimittäin ole musiikin itsetarkoitus eikä se pelasta esitystä, jos taiteilijalta puuttuu kyky tulkita koskettavasti.

– Tämän jälkeen päädytään musiikin syvätasolle, joka Menuhinin omin sanoin merkitsee mystisen tilan tavoittelua. Tällöin musiikista kuulijan kokemuksessa avautuu mahdollisuus pyhän kokemiseen, Salo tiivistää.

– Käytän sanaa pyhä varsin laajassa merkityksessä, kun musiikintutkijana, -harrastajana ja yhteiskuntateoreetikkona olen koettanut saada tolkkua siitä, mistä mustassa rytmimusiikissa on kyse.

Kaksi suomalaista jazzmuusikkoa nimesi 1990–luvun alussa Markku Salon jazzpastoriksi, koska hän toimi ansiokkaasti jazzin lähettiläänä. – Monet ovat googlanneet, että missä seurakunnassa olen pastorina, mutta minun seurakuntani on tässä merkityksessä kansainvälinen jazz-seurakunta, Salo sanoo. Kuva: Ari Haimi.

Hengellisyys tulee ilmi svengissä

Syksyllä 1976 Markku Salo oli vasta 15-vuotias, kun hän sattumoisin näki televisiosta Pori Jazz -festivaalien tallennetta edellisvuodelta. Tuolloin Euroopan yleisradiounioni oli sponsoroinut ulkomaalaisia esiintyjiä Suomeen. Kun Salo näki 18 tuuman mustavalkotelevisiosta urkuri Jimmy Smithin ja multi-instrumentalisti Rahsaan Roland Kirkin jammailemassa suomalaismuusikoiden kanssa, ei paluuta entiseen elämään ollut.

– Ei ole niin hirveästi väliä, mikä on musiikkityyli, kunhan musiikki on hyvää. Meillä on paljon musiikinharrastamista, joka on sitä, että olen bluesdiggari tai heavyn ystävä. Minulla musiikin harrastaminen jo lapsena lähti siitä, että mukana oli hyvin monia tyylejä, Salo kuvailee.

Salo myös uskoo, että mikä tahansa musiikkityyli ainakin periaatteessa voi johdattaa kuulijan mystiseen pyhän kokemiseen. Mutta onko näin? Millaista olisi täysin hengetön tai sieluton musiikki?

Ennen haastattelua Salo oli pohtinut asiaa ystävänsä, huilisti Junnu Aaltosen kanssa. Keskustelun pohjalta Salo laati nelikentän, jossa on jaoteltuna maallista ja hengellistä musiikkia sen mukaan, kuinka sielukkaana ja svengaavana sitä voi pitää.

– Esimerkkinä hengettömästä maallisesta musiikista ovat muzak tai euroviisukappaleet, Salo sanoo.

Sen lisäksi on olemassa musiikkia, jossa on näennäisesti jokin julistava sanoma mutta jonka toteutus jää hengettömäksi.

Kirjassaan Salo viittaakin kirkkomusiikin professori Eileen Guentheriin, jonka mukaan spirituaalien svengi on koko seurakunnan yhteistä uskonnollista ekstaasia.

– Mielestäni Agit Prop esitti toisinaan tällaista musiikkia, mutta tähän kategoriaan voi kuulua myös seurakunnissa käytettyä sanoituksiltaan hengellistä musiikkia, joka on toteutettu hengettömästi, Salo arvioi.

Kelvottomasti toteutettu hengellinen musiikki voi siis jäädä pinnallisemmaksi kuin syvällinen maallinen musiikki.

– Kaiken tämän jälkeen tullaan nelikentässä kategoriaan ”svengaava hengellinen musiikki”, Salo sanoo.

Englannin sanasta swing juontuva svengi tarkoittaa perusmerkityksessään pelkkää keinuntaa, mutta Salon mukaan mustien kirkkomusiikissa ja suuressa osassa myöhempää mustien amerikkalaisten musiikkia Pyhä Henki koetaan svengaavan musiikki-ilmaisun välityksellä. Suomalaiselle jäyhälle luterilaisuudelle tällainen ilmaisu voi olla vieras, mutta mustien kirkkokuorojen ylistyslaulussa kehollisuus ja hengellisyys ovat yhtä.

Kirjassaan Salo viittaakin kirkkomusiikin professori Eileen Guentheriin, jonka mukaan spirituaalien svengi on koko seurakunnan yhteistä uskonnollista ekstaasia. Sitä ei siis pidä sekoittaa esimerkiksi pari- tai diskotanssiin, koska niistä puuttuu yhteisöllisyys.

– Mustat muusikot itse ovat sujuvasti liikkuneet hengellisestä maalliseen ja päinvastoin. Ray Charles aloitti svengaavasta hengellisestä musiikista ja jatkoi maalliseen, kun taas soullaulaja Al Green ryhtyi itse pastoriksi ja seurakunnalliseksi gospel-laulajaksi.

Isänsä Pops Staplesin johtamassa The Staple Singersissä uransa aloittanut Mavis Staples on urallaan yhdistänyt gospelin ja bluesin. Kuva: Wikipedia

Miksi blues koettiin maalliseksi?

Orjien teologiassa säilyi vaikutteita afrikkalaisesta uskonnollisuudesta, jossa ei eroteltu toisistaan hengellistä ja maallista. Toisin oli kalvinismiin perustuvien valkoisten kirkkojen uskontulkinnassa, jossa 1800-luvulla korostui hyvinkin jyrkkä ero ”maailman” ja sen hylänneen pyhien yhteisön välillä. Tällainen pyhityskristillisyys korosti uskovien synnitöntä elämäntapaa. Kun tämä ajattelutapa sai jalansijaa mustissa kirkoissa, alettiin myös erottaa toisistaan hengellinen ja maallinen musiikki.

– Tällöin blues alettiin kokea maalliseksi, suorastaan paholaisen musiikiksi, Markku Salo sanoo.

Kuultuaan tapahtuneesta Mavisin isoäiti oli risuilla lyönyt tämän jalat ruvelle ja pakottanut kouluun mekossa, jotta kaikki näkisivät, että tyttö oli tehnyt syntiä.

Toisaalta monet todella hurskaat muusikot olivat blueskitaristeja, kuten linkkuveitsellä kitaraa soittanut Blind Willie Johnson sekä möyryävällä sähkökitaralla itseään säestänyt Sister Rosetta Tharpe. The Staple Singersissä taas isä Pops Staples säesti kitaralla lapsiaan Pervis, Mavis, Yvonne ja Cleotha Staplesia.

Salo kertoo tarinan, kuinka Mavis Staples oli 8-vuotiaana julkisesti laulanut bluesballadin Since I Fell for You. Kuultuaan tapahtuneesta Mavisin isoäiti oli risuilla lyönyt tämän jalat ruvelle ja pakottanut kouluun mekossa, jotta kaikki näkisivät, että tyttö oli tehnyt syntiä.

– Kun Mavis Staples julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa, hän esitti siinä tuon saman kappaleen ja soitti sen isoäidilleen, joka oli todennut, että et sitten ollut unohtanut, Salo sanoo.

– Ehkä tämä on jokin syvärakenteellinen juttu. Tunnistaaksemme pyhän tarvitsemme sille vastakohdan. Alun perin afrikkalaisamerikkalaisessa musiikkiperinteessä ei tällaista kahtiajakoa ollut.

Yli Jordanin

Kirjassaan Orjalauluista hiphoppiin – mustan musiikin sielua etsimässä (Aviador, 2024) Markku Salo kertoo, että vielä 1700-luvulla monet orjanomistajat tunnustivat vastahakoisesti, että mustilla oli sielu, jolla oli oikeus evankeliumiin. Vaakakupissa painoi se, että kun orjille opetettiin kuuliaisuutta isännälle kristillisenä hyveenä, heidän tuottavuutensa parani.

Alkuun orjille opetettiin jopa lukutaitoa, mikä puuvillabisneksen näkökulmasta osoittautui virheeksi. Kun orjat nimittäin pääsivät omin päin tutustumaan Raamattuun, he löysivät sieltä sanoman siitä, miten Mooses johti Israelin kansan Egyptin orjuudesta vapauteen. Tästä kertomuksesta tuli orjien oman hengellisyyden ja sitä ilmentäneiden uusien hengellisten laulujen eli spirituaalien yksi kulmakivi.

Salon mukaan evankeliumi ei koskenut vain kohtaloa tuonpuoleisuudessa vaan jo nyt koittavaa vapautusta orjuuden ikeestä. Niinpä spirituaalien hengelliseen sanomaan koodattiin ohjeet, kuinka ”Egyptistä” voidaan paeta ”Jordanjoen” eli esimerkiksi Mississippin yli luvattuun maahan eli Yhdysvaltain pohjoisvaltioihin ja Kanadaan.

Salo korostaa, että spirituaaleissa hengellinen ja maallinen sanoma nivoutuivat toisiinsa. Hän kirjoittaa, että spirituaaleissa ”janotaan samanaikaisesti yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, harjoitetaan piilotettua yhteiskunnallista protestia (vapautta tästä maailmasta) ja kaivataan Taivasten valtakuntaan (vapauteen tästä maailmasta)”.

Pääkuva: 1700-luvun loppupuolelta peräisin oleva, ilmeisesti John Rosen maalaama vesivärityö kuvaa Virginian osavaltion orjien tanssia ja banjonsoittoa. Kuva: Virginia Humanities.