Mrs. Middleage | Sarjaharrastaja

Minä en ole niitä päämäärätietoisia harrastajia, jotka hiovat taitojaan ja kehittyvät vuosi vuodelta paremmiksi. Ei, minä olen innostuva kokeilija. Asian huono puoli on se, että pitkän ajan kuluessa varastot täyttyvät käyttökelvottomalla roinalla: kinnaavilla villapaidoilla, eriparisilla villasukilla, rumilla keraamisilla kipoilla, sitäkin rumemmilla tauluilla, haparoivilla posliininvärjäysastioilla ja kirjoitelmilla, jotka eivät päädy kirjoihin ja kansiin vaan täyttävät piirongin laatikot. Ehkä pitäisi harrastaa vain liikuntaa ja elämyksiä, niistä ei jää jäljelle mitään.

Elämäni ensimmäinen harrastus oli pyhäkoulu ja olin innokas ja aktiivinen pyhäkoululainen. Sitä pidettiin kotini naapurustossa sijaitsevan tehtaan ruokalassa sunnuntaisin.

Pyhäkoulun joulujuhlassa sain kunnian esittää yksinlauluna Joulupuu on rakennettu. Ei mennyt hyvin. Jännitti. Unohdin sanat ja joka virkkeen jälkeen kysyin eturivissä istuvalta äidiltä ”Äiti, miten se sitten meni?” Se oli elämäni ensimmäinen ja viimeinen stand up -esitys.

Pelasin NMKY:n paikallisosaston C-tytöissä, ja pääsimme historiankirjoihin, koska emme voittaneet yhtään ottelua.

Pyhäkoulua seurasi satujumppa, baletti, piano, viulu, partio, ratasastus ja koripallo. Pelasin NMKY:n paikallisosaston C-tytöissä, ja pääsimme historiankirjoihin, koska emme voittaneet yhtään ottelua.

Sen paremmin ei ole harrastustoiminta sujunut aikuisena. Osallistuin päivän kestävälle lasihimmelikurssille. Lounastaukoon mennessä olin kyllästynyt hitaaseen etenemistahtiin. Monta vuotta auton takalasipeilissä roikkui muistona keskeneräinen minilasihimmeli.

Keramiikkakurssille menin tehdäkseni murrosikäiselle pojalleni lahjaksi tsemppimukin. Tarkoitus oli kaivertaa mukiin kannustava teksti ”Be Brave”, ole rohkea. Sain mukin valmiiksi ja jätin poltettavaksi. Kuppia noutaessa hävetti, olin kirjoittanut ”Be Prave”. Pohjassa luki sentään ”äiti” ilman kirjoitusvirhettä.

Viimeisin harrastekokeiluni oli kankaanpainantakurssi. Lampsin sinne samaa kävelysiltaa pitkin, mikä myöhemmin keväällä romahti. Oli enkelit matkassa. Kankaanpainantakurssille menin painaakseni servietteihin ja pöytäliinaan monogrammit, mutta huomasin homman olevan liian isotöistä. Puolessa välissä liinaa päätin siirtyä painamaan kuviota toisesta suunnasta, mutta painolaatta olisi tietenkin pitänyt kääntää toisin päin. Keskelle liinaa tuli monogrammi väärin päin.

Isävainaa keksi itselleen eläkkeellä harrastusbisneksen. Hän päätti ryhtyä karjatilalliseksi, osti Missisippin periferiasta lihakarjatilan ja läksi kielitaidottoman äitini kanssa sinne. Aina kun he palasivat lomalle Suomeen, mullikoiden määrä väheni: tilanhoidosta vastaava möi karjaa salaa omaan piikkiinsä.

Amerikan ihmemaa oli pettymys. Isä totesi äidille: ”Ollaan täällä niin kauan kuin karjaa on jäljellä ja lähdetään sitten kokonaan pois.” Pois he tulivatkin ja isä keksi vielä yhden uuden harrastuksen ennen kuolemaansa. Hän rupesi entisöimään vanhaa myllyä. Se jäi kesken.

Minä en aloita tänä syksynä mitään uutta harrastusta. Ehkä on parempi niin. Pyhäkouluun voisin mennä. Jos niitä vielä olisi. Yksinlauluun en kyllä suostuisi.