Miten uskontoa tulisi opettaa?

Oman uskonnon opetus tuntuu monesta jäänteeltä yhtenäiskulttuurin ajoilta, mutta onko se sitä? Uskonnonopetus on Suomessa tunnustuksetonta, mutta oman uskonnon mukaista. Se tarkoittaa sitä, että uskontotunneilla ei rukoilla, opiskelun pääpaino on oman tunnustuksen mukaisessa opiskelussa. Se on oman identiteetin ja perinteen siirtämistä, omien juurien tuntemista ja siten tärkeää. Asialla on myös toinen puoli. Opetus on kirjavaa, sillä moniin vähemmistöuskontoihin on vaikea saada päteviä opettajia, mikä puolestaan johtaa opetuksen ja käytäntöjen vaihteluun. Tämä asettaa oppilaat eriarvoiseen asemaan.

Turun piispa Mari Leppänen kyseli Helsingin Sanomien kolumnissaan 3. tammikuuta, onko jo yhden yhteisen katsomusaineen aika. Uskonnondidaktiikan professori Arto Kallioniemi on pitkän aikaa peräänkuuluttanut kaikille yhteistä katsomusainetta. Perusteluina hän on käyttänyt muun muassa uskonnonopetuksen marginalisoitumista, sitä, että mikäli uskonnonopetusta ei saada uudistettua, jonkin ajan kuluttua meillä ei enää opeteta uskontoa lainkaan. Toisena perusteluna on ollut varmistaa tulevaisuuden suomalaisten tiedot erilaisista uskonnoista ja arvoista.

Myös toisenlaisia näkökantoja on ollut julkisuudessa esillä. Esimerkiksi Helsingin piispa Teemu Laajasalo on asettunut puolustamaan oman uskonnon opetusta. Hän nostaa esiin erityisesti ala-asteikäisten kasvattamisen omaan kulttuuriperintöön, sillä ”dialogi on mahdollista vasta, kun tuntee oman taustansa ja omat juurensa”, hän kirjoittaa HS:n 19. tammikuuta julkaisemassa mielipidekirjoituksessa.

Monet uskonnonopettajat ovat vastustaneet yhteiseen oppiaineeseen siirtymistä, ja vahvinta vastarinta taitaa olla vähemmistöuskontojen piirissä. Suomalaisten enemmistö puolestaan kannattaa yhteistä opetusta, ja yhteisopetuskokeiluista on saatu myönteistä palautetta oppilailta.

Sekä yhteistä katsomusainetta kannattavien että oman uskonnon opetusta kannattavien perusteluissa vilahtelevat integrointi ja vähemmistöuskontojen asema. Vaikuttaakin siltä, että tavoitteet ovat pitkälti samoja, erimielisyyttä on keinoista, joiden avulla noihin tavoitteisiin pyritään.

Tästä tullaan opetuksen sisältöön. Mikäli käytössä olisi yhden aineen malli, jossa kaikki opiskelevat samaa katsomusainetta, samoilla tunneilla istuisivat niin uskonnottomat, kristityt kuin muslimitkin. Uskon, että tämä voisi varsinkin myöhemmillä vuosiluokilla toimia alustana mielenkiintoisille keskusteluille. Yhden yhteisen aineen etuna olisi myös se, että opettajat olisivat koulutettuja, mikä olisi osaltaan takaamassa opetuksen yhteismitallisuutta.

On tärkeää, että me tiedämme, mistä tulemme, että tunnemme arvojemme lähtökohdan ja siitä kumpuavan kulttuurin. On myös tärkeää, että ne, jotka muista kulttuureista saapuvat tänne, oppivat sen tuntemaan ja sitä arvostamaan. Edelleen meidän tulee tuntea muiden kulttuureita, jotta voimme kohdata muualta kotoisin olevia lähimmäisiämme.

Järjestettiinpä opetus sitten minkä nimikkeen alla hyvänsä, sen tulee tukea vuoropuhelua, toisten kuuntelemista ja sitä, että yhteiskunnassa voisi keskustella avoimesti myös uskontoihin liittyvistä asioista.