Mika Aaltola: Sain jo äidinmaidossa luottamuksen johdatukseen

 

Ulkopoliittisen instituutin (UPI) johtaja Mika Aaltola on noussut Ukrainan sodan sekä Venäjä- ja Nato-suhteidemme keskeiseksi asiantuntijaksi.

Työroolinsa ulkopuolella Aaltola puhuu hyvin lämpimästi vaimostaan ja kotosalla pienessä perhepiirissä äskettäin kastetusta lapsestaan, mutta kansan parissa mies tunnetaan kylmät ulkopoliittiset tosiasiat toteavasta tyylistään.

UPI:n Venäjän-raportti vuonna 2016 ennusti, että Venäjä tulee olemaan entistäkin isompi geopoliittinen haaste. Aaltola puhui jo tuolloin Venäjästä suoraan eikä enää kuin kuvastimesta, YYA-arvoituksen tavoin.

Samaan tapaan siis kuin presidentti Sauli Niinistö: ”Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät.”

– Presidentti puhui vähän, mutta sanoi paljon: katsokaa peiliin! Hän ei jättänyt enää tulkinnalle sijaa. Ennen meillä oli vahva suomettumisen häntä. Venäjästä ei saanut keskustella avoimesti, politiikan tutkija toteaa.

Puhumattomuus lisää pelkoa

Mika Aaltolan avoimuuteen pyrkivään kommunikointilinjaan on vaikuttanut hänen sairaustaustansa. Aaltolalla oli 25–32-vuotiaana jatkuvia päänsärkyjä ja poskiontelontulehduksia. Silmän verkkokalvo repesi, ja näkökentästä on edelleen 30 prosenttia poissa pelistä.

Selitykseksi löytyi lopulta aivokasvain. Aaltola googlaili, että leikkaukseen kuolee 80 prosentin todennäköisyydellä. Diagnoosi oli kuitenkin lohduttava, sillä se antoi selityksen jatkuville vaivoille ja säryille. Mies ei ollut juuri jakanut taakkaansa, sillä hän ei halunnut huolestuttaa ketään.

– Koetin kestää omat kärsimykseni jääräpäisesti kertomatta niistä edes perheelleni. Jos jotain olen oppinut, niin sen, että vaikeista asioista kannattaa puhua läheisilleen.

Koetin kestää omat kärsimykseni jääräpäisesti kertomatta niistä edes perheelleni.

Kuormaa keventävää vertaistukea on tarjolla niille, jotka jakavat raskaita kokemuksiaan. Aaltola huomasi tämän, kun junassa tuli äskettäin mies kertomaan, että hänenkin verkkokalvonsa on repeytynyt.

– Kyllä siinä kyyneleitä herahti meikäläisellä, sillä miehen kokemuksiin oli helppo samastua.

Aaltola näkee nyt, että myös maailmanpolitiikassa epävarmuus ja pelko vain lisääntyvät, ellei vaikeista asioista puhuta. Ihmiset kaipaavat enemmän avointa asioiden selittämistä.

Ulkopoliittisen instituutin johtajan kokemuksen mukaan synkätkin tulevaisuuden skenaariot saattavat – lääkärin diagnoosien tapaan – paradoksaalisesti rauhoittaa kansalaisia. Ne auttavat ymmärtämään, mitä ajassa on tapahtumassa.

– Kukaan ei voi varmasti tietää, mitä tulee tapahtumaan ja milloin syttyy sota, mutta silti tilannetta selkeyttäviä diagnooseja pystytään tekemään. Korostan ulkopoliittista selkeyttä asioiden hämärtämisen sijasta.

Pohdiskelevan perheen perintö

Aaltola on kotoisin Petäjävedeltä. Tulevan tutkijan luonne tuli esiin jo silloin, kun pikkupoika teki jännittäviä arkeologisia tutkimuksia.

– Kaivoin sivistystä esiin Kintauden kylän mullasta. Olin varma, että siellä oli jokin kadonnut sivilisaatio. Etsin sitä kuokan kanssa arkeologina ja löysin monia mielenkiintoisia asioita.

Lapsuudenperhe oli hyvin keskusteleva, kristillis-humanististen arvojen läpitunkema. Kiivaskin väittely tapahtui hyvässä hengessä. Asioiden syvällinen, uskonnollinen ja filosofinen pohdiskelu kiinnosti vanhempia.

Lapsille luettiin maailmankirjallisuuden klassikoita, Dostojevskia ja Tolstoita, Raamatun kertomuksia ja antiikin tarinoita.

Opettajaäiti Sinikka Aaltola opiskeli myös filosofian maisteriksi, pääaineenaan antiikin kulttuuri ja latinan kieli. Hän on kirjoittanut muun muassa neljä runoteosta. Äiti kävi joka pyhä kirkossa ja osallistui aktiivisesti sekä luterilaisten että vapaiden suuntien tilaisuuksiin, joissa Mikakin oli toisinaan mukana.

– Kristinusko oli luonnollinen osa elämäämme, johon se toi rikkautta. Osaan arvostaa kirkon antia yhä kovasti. Uskonsa kutakin auttakoon.

Kirkolla ja kristinuskolla on ollut hyvin tärkeä tehtävä suomalaisen yhteiskunnan rakentumisessa, Aaltola katsoo.

– Ne ovat merkinneet meille henkistä turvapaikkaa ja hengellistä turvasatamaa, ja ne ovat olleet tärkeässä roolissa myös henkisessä maanpuolustuksessa.

Isä Juhani Aaltola yritti olla nuorempana kuvataiteilija, mutta hän meni opiskelemaan filosofiaa Mikan synnyttyä.

– Äiti myi kihlasormuksensa, jotta isä pääsi opiskelemaan. Meillä ei ollut koskaan kauheasti rahaa, eikä mammonaa arvostettu. Kirjan lukemista pidettiin paljon parempana ruokana kuin hampurilaisia.

Ludvig Wittgensteinin ajattelusta väitellyt yhteiskuntatieteiden tohtori päätyi filosofian professoriksi.

– Isällä on jo muisti mennyt, mutta hänelle tulee vieläkin kyynel silmään, kun hän kuulee Wittgensteinin nimen. Tämä oli lapsuudenkodissani niin tärkeä hahmo, että kuvittelin hänen olevan joukossamme elävä ihminen.

Luottamus kaitselmukseen

Mika Aaltola siteeraa kristityn presidentin Mauno Koiviston muotoilemaa ajatusta kaitselmuksesta. ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.”

– Suomen voi nähdä siinä mielessä luottavaisesti: siunattuna kansana. Itse olen sanonut, ettei onni ole vain sattumaa. Oman lapsuutensa kehistä ei pääse välttämättä kovin kauas.

Iltarukouksen lapsesta lähtien lausuneella Aaltolalla on Koiviston tapaan taipumus luottaa kaitselmukseen.

– Ehkä se juontaa juurensa siitä, että sain jo äidinmaidossa luottamuksen johdatukseen ja siihen, että asioilla on mielensä ja merkityksensä. Jotain järkeä voi löytää yllättävistäkin paikoista.

Johdatuksen kaltainen kohtaaminen tapahtui äskettäin, kun Aaltola oli kirjoittamassa ”ylevää ja hienoa mutta abstraktia” twiittiä Ukrainasta. Hän törmäsi mieheen, joka oli juuri hakenut sieltä perheen Suomeen. Aaltola liikuttuu kertoessaan, miten lapset katsoivat häntä ja tervehtivät surullisin silmin.

– En osannut sanoa kuin ”slava Ukraini”. He vastasivat ”kyllä”. Se hetki oli kuin uskonnollinen kokemus, joka havahdutti ja riuhtaisi minut farisealaisista kiemuroistani ja pilvilinnoistani takaisin rosoisen elämän keskelle.

Aaltola ei ole koskaan pitänyt tekopyhästä ajattelumallista, ja hän yrittää olla sortumatta siihen.

– Siinä mielessä Jeesuksen hahmo on railakkaasti ja osuvasti ajatteleva esikuva myös meidän aikamme maailmassa.

Tekopyhiä pyörii etenkin somekeskusteluissa.

– Ärsyttävät twitter-viestit herättävät kyllä tehokkaammin kuin aamusuihku.

Kärsivä Kristus Ukrainassa

Sosiaalisen median julkaisuissaan ja muissa kirjoituksissaan Aaltola viittaa aika ajoin kristilliseen perinteeseen ja ajatteluun.

– Olen pyrkinyt monesti muistuttamaan, että raamatulliset ajatukset ovat tässä maailmassa ymmärrettäviä asioita eivätkä pelkkää liturgiaa.

Aktiivinen keskustelija julkaisi pitkänäperjantaina twiitin, jossa iankaikkiset totuudet leikkasivat viiltävän osuvasti ajallisiin ahdistuksiin.

”Viimeiset sanat ristiltä tuskallisia, mutta ajankohtaisia: ’Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.’ (Luuk. 23:34). Inhimillisyyden viimeinen tuskanhuuto, joka heijastuu hätään ajassamme: ’Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?’ (Mark. 15:34).”

– Jeesuksen sanat ovat ihmisyyden viimeinen huuto. Halusin muistuttaa yhtäältä, miksi tämä juhlapyhä ylipäätään on. Twiitti yhdistyi tietysti Ukrainan tapahtumiin.

Ristillä lausutut sanat ovat Aaltolan mukaan koskettavimpia ja inhimillisimpiä viimeisiä sanoja koskaan. Evankeliumeissa on useita versioita samoista tapahtumista.

– Tämä kertoo historiaa lukeneelle elävästä traditiosta. Tilaa on haluttu jättää myös tulkinnoille.

Pitkänperjantain viestiä vahvisti kuva maalauksesta, jossa Jeesus riippuu ristillä.

Aaltola huomauttaa, että uutiskuvista putsataan usein pois kuolema ja pahimmat kärsimykset. Mieluummin näytetään tuhottuja rakennuksia kuin sitä, mitä niissä olleille ihmisille on tapahtunut.

– Ukrainalaisten hätähuudoksi tarkoitettu twiitti liittyi pääsiäisen sanomaan, joka elää tässä hetkessä. Se ei ole vain jokin mytologinen juttu 2 000 vuoden takaa.

Ristillä tulee näkyväksi koko ihmiskunnan tuska

Ristillä tulee näkyväksi koko ihmiskunnan tuska Aaltolaa koskettavalla tavalla. Asetelma, jossa Jumala on ristillä, on paradoksaalinen.

– Paradoksit ovat loistavia – niissä asuu paljon merkityksiä. Kristallinkirkkaiden ajatusten on vaikea pysyä pystyssä tässä ristiriitaisessa maailmassa. Pääsiäisen sanomaan sisältyy lunastus, mutta myös tuska ja veriset kyyneleet.

Lapsi tuo tyyneyttä

Äskettäinen isäksi tuleminen on lisännyt Aaltolan mielentyyneyttä, vaikka kevät oli tavattoman kiireinen.

Lapsen syntymä on avannut hänen horisonttiaan. Poika kun on todennäköisesti elossa monta kymmentä vuotta isänsä kuoleman jälkeen.

– Vanhempi joutuu miettimään lapsen synnyinmaankin asioita tuoreelta kantilta. Lapsi on kuin taivaan tähti, jonka kautta kykenemme navigoimaan uudella tavoin.

Lapsen saaminen ei ollut 53-vuotiaana isäksi tulleelle miehelle ”mikään välttämättömyys”. Hän on opiskellut ja työskennellyt pitkään ulkomailla, muun muassa Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Englannissa. Psykologia vaihtui alemman korkeakoulututkinnon jälkeen kansainväliseen politiikkaan, josta Aaltola teki väitöskirjansa.

– Olen mennyt aina työn perässä – ja elämä on mennyt nopeasti. Aiemmat lapseni ovat tuossa ikkunalla.

Nuo ”lapset” ovat tietokirjoja ja tutkimuksia ja lukemattomia yhteistyöprojekteja, Aaltola listaa ja viittaa kädellään työhuoneensa ikkunalaudalla seisoviin teoksiinsa, joiden synnyttäminen vei vuosia.

Tuore isä toivoo nyt parisuhteen vaimon kanssa pysyvän sellaisena, että lapsi saisi kasvaa hyvässä emotionaalisessa ilmapiirissä. Hän haluaa myös herättää pojassaan mielenkiinnon tutkia maailman asioita yhtä innoissaan kuin hän itse oli pikkupoikana.

Lapsen silmiä katsoessaan tuore isä ymmärtää jotain myös itsestään. Hän näkee hahmoja menneisyydestään, oman geneettisen perintönsä.

– Kun lapsi katsoo toiveikkaasti eteenpäin ja yrittää hahmottaa maailmaa, hän on tavattoman läsnä oleva ja toisaalta vielä kuin tyhjä taulu.

Meillä on aina toivoa

Kovassa maailmassa ja reaalipolitiikassa on nähtävä aina toivoa paremmasta, mutta vielä tärkeämpää on toimia sen toivon ja hyvän elämän toteutumisen puolesta, Aaltola painottaa.

– Lähimmäisenrakkaus ei toteudu automaattisesti. Maailman kärsimystä pitää lievittää aktiivisesti. Onneksi meillä on kirkonkin piirissä järjestöjä, jotka tekevät tällaista työtä pitkällä aikavälillä.

Ihmisiä pitää hänen mielestään muistuttaa laajemmasta perspektiivistä. Vaikka me olemme Suomessa ja länsimaissa eläneet viime vuosikymmenet eteenpäin menemisen aikaa, myös tie alaspäin on olemassa.

– Memento mori – muista kuolevaisuutesi! Pahoja asioita voi sattua ja tapahtua, ja maailma on hyvin arvaamaton. Silti elämästä pitää löytää mieli.

Aaltola lainaa Hemingwaytä, joka sanoi, että ”maailma rikkoo meistä kaikki, ja sen jälkeen moni on vahva rikkoutuneista paikoista”. Psykologiaa opiskellessaan hän työskenteli tovin Pitkäniemen mielisairaalassa ja näki, miten mieli voi mennä perusteellisestikin rikki.

– Emme saa unohtaa niitä, jotka maailma rikkoi. On kiinni arvasta, kenelle se tapahtuu. Muistan omilta sairausajoiltani samalta osastolta hyvin sporttisen ja menestyneen miehen, jonka verkkokalvo oli revennyt. Hän kuoli.

Kristinuskon kertomuksen mukaan ihmisen kohtalo ja tulevaisuus eivät ole kiveen hakattuja, vaan meidän elämämme taustalla on tietty vapautuksen ajatus, Mika Aaltola tulkitsee.

– Inhimillisellä tasolla tämä tarkoittaa, että meillä on aina uusia mahdollisuuksia.