Mrs. Middleage | Vanhuuden vanki

Olin yksin kotikaupungissa, mutta en tunnistanut missä. Ympäristö näytti tutulta ja vieraalta samanaikaisesti. En osannut tietä kotiin. Hätäännyin. Minusta oli tullut muistisairas. Sitten heräsin – onneksi – se oli vain painajaista.

Lapsuudenkotiin oli alkanut ilmestyä keltaisia post-it lappuja. Äiti oli kirjoittanut vapisevin kirjaimin: ”Glemmari? Cemmari? Klemmari? Mutta mikä on klemmari?”. Sukkahousut olivat saaneet yksilöllisen luonnehdinnan ”leveä haarakiila, ei kinnaa”. Laput olivat alkua. Edessäpäin olivat huonommat ajat.

Äiti sai Parkinson-diagnoosin samana syksynä, kun minusta itsestäni tuli äiti. Seurasin lapsen kehittymistä ja äitini taantumista kymmenen vuotta. Kerran kuussa matkasin 400 kilometrin päähän vanhempieni luo pitkäksi viikonlopuksi hoitamaan äitiä, että isä saisi levätä. Tein ruokaa pakastimeen. Kylvetin. Puin. Ulkoilutin. Äiti istui pyörätuolissa, minä työnsin. Vuodenajat ja vuodet vaihtuivat. Bongasimme pajunkissat, leskenlehdet, pääskyset, hyttyset, sienet, ruskan, ensilumen, hanget korkeat nietokset, jäniksen jäljet, kaamoksen pimeyden – sitten jälleen valo ja pajunkissat.

Kukaan ei kysy, onko vapaaehtoisia, kun läheinen sairastuu. Epäkiitollinen, vaativa, voimat ja oman ajan vievä tehtävä lankeaa puolisolle ja aikuisille lapsille.

Minulla oli takin molemmissa taskuissa nenäliina. Vasemmassa taskussa itselleni, oikeassa äidille. Vuosien myötä äidin vastaukset lyhenivät, muuttuivat yksisanaisiksi.

”Tykkäätkö kun laulan sinulle virsiä?”  ”En”, äiti vastasi.

Kun palasin kotiin, minua odotti kiukkuinen pieni poika isänsä kanssa. Olin aina väärässä paikassa. Ja väsynyt.

Yöllä äidin täytyi päästä vessaan monta kertaa. Petasin itselleni pedin lattialle vuoteen viereen, että saattomatka lyhenisi. Nukuin kuin koira ja koiranunta. Olin helpottunut, kun äiti siirtyi sairaalan pitkäaikaisosastolle. Minun ei enää tarvinnut olla huolissani isän jaksamisesta, eikä käydä kerran kuussa.

Vuonna 1954 Suomessa oli 170 487 yli 70-vuotiasta. Viime vuonna heitä oli lähes miljoona eli 963 389. Yhteiskunnalta loppuvat rahat ja hoitohenkilökunta. Toivottavasti sairailta eivät lopu omaiset. Kukaan ei kysy, onko vapaaehtoisia, kun läheinen sairastuu. Epäkiitollinen, vaativa, voimat ja oman ajan vievä tehtävä lankeaa puolisolle ja aikuisille lapsille.

Mieleltään vireä, mutta liikuntakyvytön ja sokea vanhus makasi vuoteensa vankina huutaen luokseen hyvää hoitajaa tai kuolemaa.

Vuodet äidin omaishoitajana uuvuttivat isän, joka lopulta kuoli ennen äitiä. Isä oli iloinen kuoleva. Totesi kuolinvuoteellaan syöpäsairaalassa että ”tämähän on oikeastaan aika mielenkiintoinen elämänvaihe”.

Minä ja kolme veljeäni jatkoimme äidin kanssa viedä vuoden. Kävimme vuorollamme syöttämässä. Sairaalan käytävällä kaikui ”Hyvä hoitaja! Täällä on kuolema!”. Aluksi kovaääninen ja vaativa huuto säikäytti, sitten siihen tottui. Huudon alkuperä selvisi, kun äitiä ei voinut enää edes syöttää, ja sanoin hoitajalle, että voisin avustaa jotakin muuta potilasta.

Minut ohjattiin huutajan huoneeseen. Syömisen lomassa nainen kertoi elämästään maatilan emäntänä. Mieleltään vireä, mutta liikuntakyvytön ja sokea vanhus makasi vuoteensa vankina huutaen luokseen hyvää hoitajaa tai kuolemaa. Vanhuuden vanki, rikoksena pitkä elämä.