Vainio | Sinä et riitä

Myönnän, että nauroin niin että vatsaan sattui. Käsissäni oli Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen kirja Sinä riität. Lopunajan opas. Kirjoittajat tekevät ankaraa pilaa kirkollisesta elämästä ja nyky-yhteiskunnasta laajemminkin. Kirkollisella satiirilla on toki pitkät juuret. Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistys, Pantagruelin seikkailut ja Hämäräin miesten kirjeet naurattavat vuosisatojen jälkeenkin. Vaikka moni asia on muuttunut, satiirin kärjen murtokohta on pysynyt samana.

Klassinen satiiri kohdistuu yhtäältä kirkollisen eliitin kaksinaismoraaliin ja toisaalta rahvaan hölmöinä esitettyihin tapoihin tai taikauskoon. Lehtola ja Siltamäki vinoilevat murrosikäiselle uskonnollisuudelle, joka sanoo tuhman sanan, ei laita paitaa housuun ja on skibidi, legit eikä yhtään sus. Etäämmältä tämmöinen tietenkin vaikuttaa säälittävältä ja se herättää ansaittua myötähäpeää. Mutta teos sisältää myös sivistyneempää kritiikkiä.

Luther itsekin myönsi, että lain ja evankeliumin erottaminen ja yhdessä pitäminen on maailman vaikein taito. Mutta lipevät konsultit ovat nyt ratkaisseet tämänkin ongelman.

Kirjan nimi viittaa erään kirjassa esiintyvän hahmon työhön, joka on sanoa ihmisille, että ”sinä riität”. Tässä vaiheessa on siirrytty jo kirkosta käärmeöljykonsulttien maailmaan, mutta eetos on pysynyt samana. Ei liene harvinaista, että myös armo tulkitaan samanlaisena krapulaisena henkäyksenä. Evankeliumeissa tiuhaan esiintyvä rigoristinen moralismi, itsensäkieltäminen ja ristinkantaminen on ajettu jyrkänteeltä alas.

Näin tulemmekin luterilaisen teologian perusdilemmojen juurelle eli puheeseen laista ja evankeliumista. Luther totesi, että kristitty on kuin juopunut talonpoika. Kun hänet autetaan yhdeltä puolelta aasin selkään, hän putoaa maahan toiselta puolelta. Luther itsekin myönsi, että lain ja evankeliumin erottaminen ja yhdessä pitäminen on maailman vaikein taito. Mutta lipevät konsultit ovat nyt ratkaisseet tämänkin ongelman. Mitään ongelmaa ei ole, koska sinä riität.

Tätä kutsutaan antinomismiksi eli lain kieltämiseksi. Sen mukaan lakia ei ole tarpeen opettaa kristityille sen enempää ennen kuin jälkeen kääntymyksen. Ihminen sydämessään kyllä tietää, mikä on oikein väärin. Kunpa tietäisikin. Jos näin olisi, maailma näyttäisi varmasti aika erilaiselta.

Ennen armoa laki on kyllä inha tuhovoima, joka tuomitsee ihmisen, eikä ihminen siksi sitä halua mielellään kuulla.

Antinomismin harhan kehitti Lutherin oppilas Johannes Agricola (ei mitään sukua Mikael Agricolalle), joka vetosi Lutherin omiin kirjoituksiin, mistä Luther ei tietenkään pitänyt. Hän joutui kirjoittamaan useita tekstejä, joissa osoitettiin, että antinomistit olivat ymmärtäneet armon aivan päin honkia.

Antinomismi ei näe kuinka lain vaatimus ja armon lupaukset kuuluvat yhteen, ja kuinka myös laki on suuri siunaus ja lahja. Ennen armoa laki on kyllä inha tuhovoima, joka tuomitsee ihmisen, eikä ihminen siksi sitä halua mielellään kuulla. Mutta armon läpi katsottuna se on elämän perusstruktuuri; se muoto, jonka Kristus esimerkkinä ihmisille antaa ja jota hän kutsuu jäljittelemään.

Armon ytimessä onkin käsky: sinun on välttämätöntä tavoitella mahdotonta. Eikä ole suurempaa armoa, kuin kuulla vapauttavat sanat: sinä et riitä.

Kirjoittaja on dogmatiikan professori ja umpikiero savolainen.