Arjen pyhyyttä | Rakastaminen on kevyttä

Olen elänyt senkin ajan, jolloin rakkauden jaloin muoto oli uhrautuminen. Jeesus oli siinä esimerkkinä. Rakastaminen oli sitä, että antoi henkensä toisen puolesta. Ja jos halusi rakastaa Jeesusta takaisin, tarkoitti se oman elämän uhraamista. Ei saanut olla mitään omaa. Kaikki piti antaa Jeesukselle.

Raamattua tulkittiin niin, että parisuhteessa piti myös miehen antaa kaikkensa, mutta käytännössä riitti raha ja kurinpito. Naiselta odotettiin suurempaa antautumista, vuoteessa, keittiössä, lastenkamarissa. Elämänsä haaveistakin oli naisen oikein ja kohtuullista luopua.

Monelle naiselle se sopi. Rooliin sovittautumisesta sai merkitystä ja vastuuta. Oman paikkansa oppi määrittämään. Sallitun rajoissa moni teki käsillään kaunista, auttoi toisia, rakasti uuden sukupolven aikuiseksi.

Vihdoin tuli aika, joka opetti laittamaan happimaskin ensin itselle, jotta voisi auttaa toisia. Terapiavuosikymmenillä on opeteltu tunnistamaan haavat, ettei siirrettäisi niiden tulehdusta seuraavaan polveen.

Kun sallittu laajensi rajojaan, naiset alkoivat ajatella ääneen, luoda taidetta, tehdä tiedettä. Ottivat parhaansa käyttöön. Silloin odotusten ristiriita alkoi puristaa niitä, jotka eivät enää mahtuneet perhe- ja parisuhdekulttuurin rajoihin. Miehet yrittivät pitää vanhasta kiinni muistuttamalla pyhän kirjan opetuksia. Moni nainenkin vaati jatkamaan samaan tapaan.

Vihdoin tuli aika, joka opetti laittamaan happimaskin ensin itselle, jotta voisi auttaa toisia. Terapiavuosikymmenillä on opeteltu tunnistamaan haavat, ettei siirrettäisi niiden tulehdusta seuraavaan polveen. Parisuhteen päättyessä yritetään yksissä tuumin selvittää, mitä meille tapahtui, jotta niin ei tapahtuisi uudelleen.

Joskus sanotaan, että rakastaminen vaatii työtä ja vaivaa. Ei sentään, ystävät. Yhdessä eläminen voi vaatia mutta ei rakastaminen.

Mikään toiselle tärkeä ei ole rakkaudelle uhka.

Vaikka rakastaminen ei ole helppoa, haavoitettuja kun olemme, kevyttä se kuitenkin on. Se ei vaadi mitään eikä halua omistaa. Se ei kanna itsessään määritelmää eikä hyväksyttyä kaavaa. Se ei kasvata juuria eikä rakenna siipiä, se soljuu utuisena kuin usva ja imeytyy kuivaan rintaan. Se antaa tilaa, kun toinen tarvitsee sitä. Se odottaa, kun toinen ei ole valmis. Se ei kavenna toista vaan antaa hänen rehottaa. Mikään toiselle tärkeä ei ole rakkaudelle uhka.

Rakkaus rakastaa kekseliäästi. Uteliaana se ujuttautuu yllättäväänkin rakoon. Sen ystävällisen katseen alla kaikki rakastetut ojentelevat elämän väsyttämiä jäseniään kuin levollisesta unesta herännyt lapsi.