”Näen jokaisen päivän siunattuna päivänä ja teen, mitä isän täytyy tehdä” – näin kertovat isänä olemisesta ystävykset Daniel ja Stephen

Daniel Ardayn kotona Joensuussa noustaan yleensä varhain, arkiaamuisin jo viideltä. Arday kertoo, että ensin ravitaan sielua. Hän ja hänen vaimonsa Tuija rukoilevat. Kun 10-vuotias David herää, toinen vanhemmista on mukana hänen aamutoimissaan ja toinen laittaa aamupalaa tai tekee muita keittiötöitä. Juuri tällainen on perhe-elämää, josta Arday pitää: kotityöt ja lapsesta huolehtiminen tehdään jaetusti vanhempien kesken, eikä niin, että vastuu niistä olisi äidin.

Arday on syntynyt ja kasvanut Länsi-Afrikassa sijaitsevan Ghanan pääkaupungissa Accrassa, Teman alueella. Se, että vanhemmat pitävät huolta kodista ja lapsista yhdessä, on Ghanassakin yleistymässä. Ennen äidit hoitivat lapset ja kodin, kun isät kävivät töissä ja vastasivat perheen elättämisestä taloudellisesti.

 

Ghanan kodin lähikirkko on Trinity Lutheran Church, jossa Arday kuului lauluryhmään.

 

Ardayn oma perhe Ghanassa ei ollut tyypillinen ghanalainen perhe, koska äitikin kävi töissä. Erityistä oli sekin, että äiti halusi myös perheen poikien opettelevan kotitöitä, kuten ruoanlaittoa. Daniel ihmetteli, miksi hän oli äidin kanssa keittiössä, kun kaverit olivat leikkimässä.

– Äiti sanoi, etten ymmärrä häntä, kun olen nuori, mutta kun kasvan, kiitän häntä.

Danielin isä oli suora, mutta todella ystävällinen. Kun Danielilla tai jollain sisaruksista oli huolia, isä halusi tietää niistä. Välillä isä tuntui kuin veljeltä. Kun isä ilmaisi jotakin napakasti, lapset tiesivät, että silloin isää kannatti kuunnella ja totella.

Kotona ghanalaista kulttuuria

Arday on itsekin isänä tietyissä asioissa erittäin tarkka. Yksi sellaisista on Davidin nukkumaanmenoaika. Sen tultua ei saa tehdä enää muuta, vaan pitää levätä. Toisaalta Arday haluaa antaa Davidille vapauksia ja mahdollisuuksia valita. Koulun ja läksyjen jälkeen poika saa itse valita, haluaako hän esimerkiksi mennä pelaamaan jalka- tai koripalloa kavereiden kanssa vai oleskella kotona.

Suomeen Daniel Ardayn toi musiikki. Hän on viettänyt paljon aikaa kirkolla lapsuudestaan asti. Ghanan kodin lähikirkko on Trinity Lutheran Church, jossa Arday kuului lauluryhmään. Vuonna 2010 ryhmä kutsuttiin kiertueelle Pohjois-Karjalaan.

Yhden konsertin tauolla, kahvijonossa, Arday halusi päästää takanaan olevan naisen edelle. Arday ei heti onnistunut saamaan Tuijan puhelinnumeroa, mutta suhde eteni myöhemmin. Kun pariskunta oli vuonna 2013 mennyt naimisiin, Daniel laittoi vaimolleen ruokaa.

 

Daniel ja Tuija tykkäävät käyttää afrikkalaisia vaatteita ja kotona pelataan Owarea, joka on ghanalainen lautapeli.

 

Tuija kysyi, miten hän oli oppinut kokkaamaan niin maukkaita aterioita. Arday kertoi oppineensa taidon äidiltään, jolloin vaimo halusi soittaa ja kiittää tätä. Puhelu ilahdutti Ardayn äitiä suuresti.

Nykyisin Arday on mukana Narrow-Way-lauluryhmässä, joka harjoittelee Noljakan kirkossa Joensuussa.

– Laulaminen on osa minua, ja musiikki on saarnani. Laulamme kirkoissa ja rohkaisemme ihmisiä. Joku on sanonut, että laulu on niin kaunista, että hän haluaa alkaa käydä kirkossa.

Arday kokee, että yksi hänen tehtävistään isänä on näyttää pojalleen ghanalaista kulttuuria, jotta poika saa rakastua siihen. Daniel ja Tuija tykkäävät käyttää afrikkalaisia vaatteita ja kotona pelataan Owarea, joka on ghanalainen lautapeli. Kotona puhutaan suomea ja englantia. Isän tavoite on opettaa pojalle äidinkieltään ga-kieltä. Mieluisia tekemisiä lapsen kanssa ovat myös jalka- ja koripallo.

– Ja iskän kanssa keskusteleminen on pojalle tärkeää.

 

Yllättävää tarkkaavaisuutta

Davidilla on aina mielessään lukuisia asioita, joista hän haluaa jutella. Arday auttaa vaimonsa veljeä maatilalla ja metsätöissä. Ehtiessään hän hakee pojan koulusta, ja esimerkiksi silloin isällä ja pojalla on aikaa jutella.

Kun David oli 2-vuotias, Tuija luki hänelle kirjaa, vaikka poika ajeli ympäriinsä pienellä pyörällä. Arday ihmetteli, miksi vaimo jatkoi, vaikka poika ei kuunnellut. Sitten vaimo kysyi pojalta kysymyksiä kirjasta.

 

Perheen iltoihin kuuluu yhteinen rukoushetki.

 

– David pystyi vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Silloin ymmärsin, että jos haluan kertoa lapselle jotain, minun ei tarvitse saada häntä istumaan ja kuuntelemaan. Hän kuuntelee muutenkin.

Samalla Arday havahtui siihen, että lapsi voi kuunnella ja katsella häntä ja ottaa hänestä mallia milloin tahansa. Isyydessä haastavinta on pohtia, mikä on oikein, Arday kokee. Välillä häntä pelottaa, että hän sanoo tai toimii väärin ja antaa samalla huonoa esimerkkiä lapselleen.

Arday on kiitollinen siitä, että on saanut kasvaa isäksi kahdessa maassa. Hän oppi jo omilta vanhemmiltaan paljon siitä, mitä haluaa siirtää pojalleen. Esimerkiksi äidiltään sen, että nukkumaan ei koskaan pitäisi mennä vihaisena. Iltaisin Ardayn perheessä on hetki, jonka aikana kaikki pyytävät anteeksi asioita, joissa kokevat toimineensa väärin. Sitten, ennen nukkumaanmenoa, on iltarukous.

Isän isoimmat haasteet

Kun Stephen Adofon lapset heräävät arkiaamuun kotona Joensuussa, isä on jo töissä. Vaimo Joana huolehtii lasten aamutoimista. Hän varmistaa, että 13-vuotias Esther ja 11-vuotias Michael lähtevät kouluun. Hän vie 4-vuotiaan Calebin päiväkotiin. Joana on opiskelija, joten hänkin menee omaan kouluunsa.

Kun lapset palaavat, isäkin on kotona. Siitä päivä etenee yleensä niin, että lapset tekevät läksyt, minkä jälkeen he voivat viettää aikaa kavereidensa kanssa. Isompien lasten vastuulla kotitöistä on roskien vienti sekä tiskikoneen tyhjennys- ja täyttö. Myöhemmin valmistetaan ghanalaista ruokaa ja syödään yhdessä. Perheen iltoihin kuuluu yhteinen rukoushetki. Kysymys siitä, mikä isänä olemisessa on haastavinta, naurattaa Stephen Adofoa.

– Kuinka monta asiaa haluat kuulla?

Juuri nyt haastavimmalta tuntuu lasten välisten erimielisyyksien selvittely. 4-vuotias ei anna isompien olla rauhassa. Adofo on yrittänyt kertoa isommille, että he voisivat yrittää ymmärtää pienen lapsen käytöstä, vaikka se ei tuntuisikaan helpolta.

Toinen haaste liittyy siihen, että lapset kasvavat kahdessa kulttuurissa. Suomessa lapsille annetaan tavallisesti huomattavasti nuorempina mahdollisuus tehdä omia valintoja kuin Ghanassa. Adofon lapset tietävät sen. Samalla isästä tuntuisi paremmalta päättää lasten asioista – tai ainakin auttaa ja ohjata heitä heidän valinnoissaan – enemmän ja pidempään, ainakin 12–13-vuotiaiksi saakka.

 

Lapset tulevat haasteiden kanssa, mutta olen onnellinen siitä, että olen isä.
– Stephen Adofo

 

– Vanhempina yritämme kuitenkin tehdä kompromisseja niin paljon kuin mahdollista, koska toivomme aina, että meillä on rauhallinen koti.

Adofo puhuu lapsilleen mahdollisimman paljon twi-kieltä, joka on hänen äidinkielensä. Hän kertoo, että lapsista nuorinkin ymmärtää melkein kaiken, mitä hän sanoo.

Adofo on ollut tarkka siitä, että lapset tulevat mukaan kirkkoon ja osallistuvat seurakunnan toimintaan. Läheisin kirkko perheelle Joensuussa on Adventtikirkko. Lapsi vastusti mukaantuloa 8-vuotiaana, mutta silloin isä päätti, ettei hän ollut riittävän vanha päättämään kotiin jäämisestä. Nyt lapsi osallistuu seurakunnan toimintaan mielellään. Tärkeintä, mitä isä toivoo lastensa oppivan Raamatusta ja Jeesukselta, on ystävällisyyden näyttäminen kaikille ihmisille.

Isänä olemisessa parasta on yksinkertaisesti viettää aikaa omien lasten kanssa, vaikkapa leikkiä tai pelata heidän kanssaan.

– Se tekee minut aina onnelliseksi, täydeksi. Lapset tulevat haasteiden kanssa, mutta olen onnellinen siitä, että olen isä. Jos minulla ei olisi lapsia, olisin surullinen.

 

Elämää ghanalaisessa suurperheessä

Lapsuuden Stephen Adofo vietti ghanalaisessa kylässä nimeltä Abokyi. Adofon isä kuoli, kun hän oli vasta 5-vuotias. Silti hän muistaa isän hyvin. Isä oli maanviljelijä, jolla oli suuri kaakaofarmi. Isä lähti töihin varhain, mutta söi sitä ennen runsaan aamiaisen, jonka Stephenin isosisko valmisti. Joskus isä otti Stephenin mukaansa seuraamaan tilan töitä.

– Siitä on kauan, mutta minä muistan. Muistan yhä, kuinka hän viljeli tai istutti kaakaota.

Stephen ei kasvanut ilman isää, vaikka hänen biologinen isänsä kuoli varhain. Ghanalaisen tavan mukaan isälle valittiin seuraaja. Isän veljenpoika ryhtyi Stephenin isäksi. Isän kuoltua Stephen asui ensin vuosia äitinsä kanssa. Kun hän oli menossa 7. luokalle, isän seuraaja pyysi hänet luokseen asumaan.

 

Ghanassa sisarusten ja serkkujen lapsia pidetään omina lapsina. Jos serkkuni ei olisi paikalla, mutta minulla olisi mahdollisuus, voisin pitää huolta hänen lapsistaan.
– Stephen Adofo

 

– Minun ja biologisen isäni suhde oli todella vahva. Myös isäni seuraaja kohteli minua kuin omaa lastaan. Ero oli se, että ennen olin nuorin, mutta isäni seuraajan perheessä oli kaksi minua nuorempaa lasta.

Adofo lisää vähän huvittuneena, että sen takia hän menetti nuorimman lapsen aseman ja sen tuomat pienet edut.

Toinen kotipaikka synnyinmaa Ghanassa on kaupunki Nkawkaw, jossa Adofo aloitti itsenäisen elämän ja opiskeli opettajaksi. Suomeen Adofo muutti vuonna 2014, koska hän pääsi suorittamaan kasvatustieteiden maisterin tutkinnon Itä-Suomen yliopistoon. Pian kaveri otti Adofon mukaansa Narrow-Way-lauluryhmän harjoituksiin. Laulut olivat Adofolle tuttuja, ja hän lauloi mukana. Sinä päivänä hänestä tuli ryhmän jäsen. Ryhmästä ystäväksi löytyi Daniel.

– Siteemme on vahva. Autamme toisiamme, eli jos minulla on jotain, mitä hän tarvitsee, annan sen hänelle. Jos minä tarvitsen jotain mitä hänellä on, hän antaa omastaan minulle.

 

Rakkaudenosoituksia isänpäivänä

Vuoden kuluttua Stephen Adofon Suomeen muutosta myös vaimo Joana sai opiskelupaikan ulkomailta. Esther ja Michael asuivat edelleen Ghanassa. Adofon serkku, yksi hänen isänsä seuraajan lapsista, piti vaimonsa kanssa huolta lapsista. Järjestely ei ole Ghanassa ollenkaan epätavallinen. Ghanassa perheenjäseniksi koetaan paljon suurempi joukko sukulaisia kuin Suomessa.

– Ghanassa sisarusten ja serkkujen lapsia pidetään omina lapsina. Jos serkkuni ei olisi paikalla, mutta minulla olisi mahdollisuus, voisin pitää huolta hänen lapsistaan.

Ihanimpia isänpäiviä Stephen Adofolle ovat ehdottomasti olleet viisi viimeisintä, eli ne isänpäivät, jotka hän on saanut viettää vaimonsa ja lastensa kanssa Suomessa. Isänpäivässä parasta on, että lapset näyttävät erityisellä tavalla, että he välittävät isästään, ja että he arvostavat häntä.

– He näyttävät rakkautta ja kiitollisuutta siitä, että olen heidän isänsä. Siinä valossa rakastan isänpäivää!

Toisaalta isänpäivä ei ole Adofolle muita päiviä tärkeämpi.

– Näen jokaisen päivän siunattuna päivänä ja teen, mitä isän täytyy tehdä, jokaisena päivänä.

Ghanassa isänpäivää vietetään kesäkuussa. Päivän muistaminen ja juhliminen lisääntyy hiljalleen. Daniel Ardayn mielestä se on tärkeää. Hän ajattelee, että isänpäivä on hänelle ja monille muillekin isille merkityksellinen juhlapäivä.

– Isistä tuntuu, että myös heidän roolinsa on tärkeä lasten elämässä. Kun muutin Suomeen, näin että isänpäivä on tärkeä. Olen saanut lahjan joka vuosi Davidin syntymästä asti. Tuntuu, että isänpäivän juhliminen tuo myös isien hyvän mielen esille.