Mazzarella | Nykyään on vanhuksia, jotka toivovat eutanasiaa, koska ovat yksinäisiä tai eivät kestä saamaansa hoitoa

Olen 79-vuotias, edelleen terve, mikä tarkoittaa, että vaivani ovat pieniä, oikeastaan vain hieman kulumaa toisessa lonkassani. Pystyn liikkumaan vapaasti ja matkustamaan mieheni kanssa, jolla hänelläkin on vain vähäisiä vaivoja. Silti olen huolissani. Tiedän, että kumpikaan meistä ei tule olemaan terve ikuisesti ja minua huolestuttaa, mitä sitten tapahtuu. Tarkemmin sanottuna olen huolissani siitä, millaista vanhustenhoitomme tulee olemaan.

Olen tietenkin tiennyt jo kauan, että vanhustenhoito on Suomessa kovilla. On puhuttu henkilöstöpulasta ja kerrottu kauhutarinoita yksittäisistä tapauksista: ihmisistä, jotka ovat kaatuneet ja lojuneet lattialla puoli vuorokautta, tai jotka ovat joutuneet makaamaan sängyssään omassa ulosteessaan. Hyvinvointiuudistuksen myötä tilanne näyttää ironista kyllä, vain pahenevan, koska hyvinvointialueiden on tarkoitus säästää.

Mutta ennen kaikkea: ihmiset – vanhat, nuoret, terveet, sairaat – tarvitsevat ihmisiä. Ihmisten on kohdattava toisiaan oikeassa todellisuudessa.

Viime syksynä päivälehteni Hufvudstadsbladet kertoi, miten Länsi-Uudellamaalla on tarkoitus toimia. 30 prosenttia vanhusten ja dementiaa sairastavien kotikäynneistä on tarkoitus toteuttaa etänä tietokoneen tai tabletin välityksellä. Dementiaa sairastavat eivät enää kohtaa yhteisissä ohjatuissa toiminnoissa, vaan heille järjestetään virtuaalista viriketoimintaa. Ympärivuorokautisen asumisen paikkoja vähennetään. Samaan aikaan omaishoitajille maksettava korvaus pienenee ja vapaapäiviä kertyy vähemmän. Noin 80 työpaikkaa katoaa.

On vaikea uskoa silmiään, uutisten luulisi olevan pilaa. Useilla vanhuksilla ei ole tietokonetta tai tablettia, ja moni sellainen, jolla on, unohtaa ladata ne tai heillä on vaikeuksia kuulla ja/tai nähdä. Myös nuorten ihmisten virtuaalisissa keskusteluissa yhteys voi pätkiä. Ajatus siitä, että dementiapotilaat pärjäisivät virtuaalisissa ”ohjatuissa toiminnoissa”, on pelkkää fantasiaa. Mutta ennen kaikkea: ihmiset – vanhat, nuoret, terveet, sairaat – tarvitsevat ihmisiä. Ihmisten on kohdattava toisiaan oikeassa todellisuudessa.

Henkilöstöpula tulee jatkumaan, etenkin, jos työperäistä maahanmuuttoa ei tehdä merkittävästi helpommaksi. Se tekee omaisista – niistä, jotka ottavat todellisen hoitovastuun – arvokkaita hoitoalalle. He voivat olla ihmisiä, jotka kestävät vuodesta toiseen, vaikka olisivat itsekin hyvin vanhoja.

Minä ja mieheni autamme toisiamme niin paljon kuin voimme ja niin kauan kuin voimme, mutta entä sen jälkeen?

Vanhempiaan auttavat keski-ikäiset tekevät sen usein työn ja perheen ohessa, mutta tunnen myös ainakin kolme yli yhdeksänkymppistä, jotka viimeisillä voimillaan huolehtivat dementoituneesta yhdeksänkymppisestä kumppanistaan öin ja päivin. Heidän tulisi saada kaikki mahdollinen tuki ja kannustus, mutta sen sijaan nyt myös heidän ehtojaan halutaan heikentää.

On myös monia vanhuksia, joilla ei ole lainkaan omaisia, tai heidän omaisensa ovat kaukana. Minä ja mieheni autamme toisiamme niin paljon kuin voimme ja niin kauan kuin voimme, mutta entä sen jälkeen? Poikani asuu Chicagossa, pojanpoikani New Yorkissa, pojantyttäreni Los Angelesissa.

Nykyään käydään keskustelua eutanasiasta. Eutanasia on tarkoitettu ihmisille, jotka ovat elämänsä loppuvaiheessa ja kärsivät sietämättömistä kivuista, mutta nykyään on vanhuksia, jotka toivovat eutanasiaa, koska ovat yksinäisiä tai eivät kestä saamaansa hoitoa. Näin ei pitäisi olla, eikä myöskään niin, että terveet vanhukset pelkäävät tulevaisuutta.