Klaus Härö: Jokaisen meistä on kysyttävä, uhraanko jotain sen edestä, mihin uskon

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Klaus Härö näyttää harvinaisen hyväntuuliselta, vaikka vainottuja juutalaisia käsittelevä aihe on vakava.

Ei koskaan yksin -elokuvan ennakkonäytöksen jälkeen hän hymyilee ja nauraa rennosti vastaillessaan kiittämään virtaaville katsojille. Nämä todistavat yksi toisensa jälkeen teoksen tekemästä vahvasta vaikutuksesta.

– Tämä on ollut todella pitkä prosessi ja on vapauttavaa saada valmista, Härö vahvistaa.

Vaimo ja viisi lasta saivat tottua yli 15 vuoden ajan siihen, että elokuva oli aina työn alla. Kypsyttely ei mennyt hukkaan. Teos nousee taiteilijan parhaiden töiden joukkoon.

Kysymys on, kannattaako auttaa, kun ei ole takeita onnistumisesta. Aina kun ihminen laittaa itsensä likoon, siinä on myös epäonnistumisen mahdollisuus.

1930- ja -40-lukujen vaihteessa Suomi liittoutui Saksan kanssa. Päähenkilö Abraham Stiller (särmikkään roolinsa vivahteikkaasti tekevä Ville Virtanen) tekee kaikkensa pelastaakseen Suomeen tulleita juutalaispakolaisia joutumasta keskitysleirille.

Vaatekauppias ja Helsingin juutalaisen seurakunnan voimamies vaarantaa omankin nahkansa, sillä natsit ja näiden suomalaiset seuraajat eivät katso suorapuheista ja pelotonta miestä hyvällä.

– Kysymys on, kannattaako auttaa, kun ei ole takeita onnistumisesta. Aina kun ihminen laittaa itsensä likoon, siinä on myös epäonnistumisen mahdollisuus.

Stillerin kaikki hyvää tahtovat hankkeet eivät onnistuneet.

– Pitkä tekoprosessi kirkasti tarinan syyllisyydestä ja siitä vapautumisesta.

Kristitty elokuvataiteilija ei toimi minkään sanoman saarnaajana, vaan eläytyy töissään ihmisten kohtaloihin ja valintoihin. ”Jokaisen meistä on kysyttävä, uhraanko jotain sen edestä, mihin uskon, vaikka mukavan elämäni.”

Veriruskeasta lumivalkeaksi

Ääneen lausuttu Raamatun sana on harvoin elokuvan draaman kaaren punaisena lankana alusta loppuun, mutta Jesajan kirjan ensimmäisen luvun sanoma sitoo juonen yhteen.

Stiller lausuu elokuvan johtoajatuksen juhlapöydässä.

”Oppikaa tekemään hyvää; harrastakaa oikeutta, ojentakaa väkivaltaista, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa… Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi.”

Härö kiittää raamatullisen draaman kaaren kiteyttämisestä pitkällistä työtoveriaan Jimmy Karlssonia.

– Tarvittiin toinen ihminen osoittamaan se minulle. Jimmy ei ole kristitty, mutta hän tuntee uskoni.

Karlsson antoi loppusilauksen muun muassa Postia pappia Jaakobille -elokuvan taidokkaaseen armon teemaan käsittelyyn, ja panos oli nytkin niin suuri, että ruotsalainen merkittiin toiseksi käsikirjoittajaksi.

– Jimmyllä on kirkkaammat aivot kuin minulla. Hän on tiennäyttäjä ja tarkka-ampuja, kun minä maalaan enemmän intuitiivisesti isolla pensselillä.

Elokuvassa Stiller kaipaa inhimillistä anteeksiantoa ja sovitusta synnistä, jonka kokee tehneensä epäonnistuessaan juutalaispakolaisten pelastamisessa.

– Kaikki ihmiset kaipaavat anteeksiantoa. Kristitty ymmärtää, että hänelle on jo annettu anteeksi, ja meillä on kutsumus ja motiivi myös antaa anteeksi.

Härö on nähnyt monesti, miten anteeksianto on muuttanut ihmisten elämää.

– Kristitty voi laittaa vanhat mieltä painavat asiat sivuun ja jatkaa puhtaalta pöydältä. Moni on kokenut sen helpotuksen ja alusta alkamisen armon.

Terroria ja johdatusta

Suomen historian veriruskea synti on se, että maamme luovutti natsi-Saksaan kahdeksan tänne tullutta juutalaispakolaista, viisi miestä, yhden naisen ja kaksi lasta.

Tästä joukosta vain yksi mies selviytyi Auschwitzin keskitysleiriltä hengissä. Hän eli loppuelämänsä lääkärinä Israelissa. Itävaltalainen näyttelijä Rony Herman tekee vaimonsa ja lapsensa menettäneen miehen roolin vaikuttavasti.

– Ne kaikki olivat turhia uhreja, koska joku halusi olla hyvää pataa sodan oletettujen voittajien kanssa, Härö kritisoi.

Kesken kuvausten historiallinen teema, juutalaisvainot, ja uutiset kohtasivat traagisella tavalla. Ohjaaja oli ollut oman elokuvansa kuplassa, kun todellisuus iski silmille.

Ihmismassoista puhutaan taas samalla tavalla julmasti yleistäen kuin 1930- ja 40-lukujen äänenpainoissa.

Hän tempautui tähän päivään tehdessään kuvauksia Helsingin synagogassa. Sen portilla oli kynttilöitä ja kukkakimppuja Hamasin terroritekojen uhrien muistoksi.

Moni ajattelee varmaan, että elokuva on tehty juuri tähän hetkeen, ohjaaja arvelee.

– On hämmentävää, miten monta kertaa matkan aikana avasimme sanomalehden ja sanoimme, ettei tämä voi olla totta! Ihmismassoista puhutaan taas samalla tavalla julmasti yleistäen kuin 1930- ja 40-lukujen äänenpainoissa.

Oliko prosessissa jopa johdatusta?

– Siis kaikkihan on Jumalan kädessä, myös se, että elokuva valmistui nyt. Jos minulta olisi kysytty, se olisi tullut ulos jo kymmenen vuotta sitten.

Ohjaaja tekee myös käsikirjoituksia ja kirjoittaa lähes päivittäin, muttei erityisesti pidä siitä. ”Teksti on minulle toissijaista. Kirjoitan vain, jotta pääsen tekemään kuvia. Olen viehättynyt kuvista ja tarinoista.”

Surullista ja häpeällistä

Suomen juutalaiset taistelivat Neuvostoliittoa vastaan rintamalla – paradoksaalisesti Saksan aseveljinä. Poliittisista syistä Suomi luovutti silti Saksaan juutalaispakolaisia.

– Suomessa ajateltiin, että me olemme nyt isojen joukossa.

Elokuvassa natsien myötäilijänä ja luovutuksen tehtailijana toimii Valtiollisen poliisin (Valpo) päällikkö Arno Anthoni (Kari Hietalahti).

Myös sisäministeri Toivo Horelli (Carl-Kristian Rundman) myötäili saksalaisten toiveita, mutta suoraselkäinen ja arvostuksensa säilyttänyt valtiovarainministeri Väinö Tanner (Hannu-Pekka Björkman) pani vastaan.

Suomi ei lopulta suostunut luovuttamaan Saksalle yhtään juutalaista omien kansalaisten joukosta.

Klaus Härön mielestä antisemitismin ”vanha rumilus” nostaa taas päätään. Juutalaisviha on voimistunut kaikkialla Hamasin vuoden 2023 tuhoisan terrori-iskun ja satojen panttivankien ottamisen jälkeen alkaneen Gazan sodan seurauksena.

Härön elokuva ei osallistu tähän keskusteluun.

Kristus on tällaisten hahmojen suuri esikuva, mutta hän on vielä paljon enemmän kuin vain väärinymmärretty oikeustaistelija.

– Toinen kysymys on, miten me kristityt olemme kohdelleet juutalaisia huonosti vuosisatojen saatossa. Se on käsittämätöntä, surullista ja häpeällistä.

Taiteilija ei ota kantaa politiikkaan vaan pyrkii pääsemään vereslihaisen lähelle pakolaisten pelastajan persoonaa.

Abraham Stilleriä – toimittaja Ruben Stillerin isoisää – kutsuttiin juutalaisessa seurakunnassa nimellä Mensch. Juutalaisilla on tapana puhua näin hyvästä ihmisestä.

Pahimmillaan auttaja joutuu valitsemaan elämän ja kuoleman välillä, ja Stillerkin sai tuijottaa pyssynpiippuja.

Elokuvissa päähenkilö saa usein maksaa kalliisti jostain asiasta, jonka kokee oikeaksi.

– Kristus on tällaisten hahmojen suuri esikuva, mutta hän on vielä paljon enemmän kuin vain väärinymmärretty oikeustaistelija.

– Jos kuvittelen, että minussa on tapahtunut jotain kehitystä, saan pian huomata, ettei se niin mennyt. Jumalan sana osoittaa kuitenkin aina luotettavuutensa.

Seisomme juutalaisen selässä

Kristuksen sovitustyöhön uskova taiteilija katsoo, että kristinuskon mukana tuli toki uutta Jumalan ilmoitusta, mutta juutalaiset ovat ”lähisukulaisia, kuin isoveljiä, joiden selässä seisomme”.

Klaus Härö muistuttaa, että kristinusko kumpuaa juutalaisuudesta ja suuri osa syntyjään juutalaisen Jeesuksen sanomisista on sitaatteja Vanhasta testamentista.

– Yhteiskuntamme kauneimmat hedelmät ovat kasvaneet juutalaiskristillisessä kulttuurissa.

Härö muistuttaa, että juutalaiskristillisen perinnön ansiosta täällä on tapa välittää lähimmäisistä ja uhrata jotain yhteisen hyvän puolesta. Moni tärkeä asia on rakennettu talkoovoimin.

– Mitä meille jää, kun tämä puu hakataan alas? Me olemme silloin vailla varjoa ja lohtua.

Taiteilija ei saarnaa

Jotkut ovat odottaneet kristityksi tunnustautuneelta taiteilijalta suoraa elokuvallista esitystä uskosta.

– Olen mieluummin kristitty taiteilija kuin taiteilija, joka tekee leimallisesti kristillistä taidetta.

Luterilaista työmoraalia on, että ”hommat tehdään hyvin tai ei ollenkaan”. Kaikki kunniallinen työ on yhtä tärkeää, sillä työllä palvellaan toisia.

– Jos joku asentaa keittiön kaapit niin, etteivät ovet aukea, mutta mainostaa olevansa samalla kristitty, se ei anna hyvää todistusta.

Härö ei tee uskonnollisia opetuselokuvia, saati jotain sanomaa julistavaa propagandaa, mutta arvelee uskonsa ehkä näkyvän töiden taustalla.

Kristilliset kysymyksenasettelut tulevat selkeimmin esiin armon olemusta avaavassa teoksessa Postia pappi Jaakobille (2009). Siinä sokea vanha pappi (Heikki Nousiainen) saa avustajakseen murhasta armahdetun elinkautisvangin (Kaarina Hazard).

Vuonna 2022 yli 10 000 Helsingin Sanomien lukijaa valitsi sen 2000-luvun koskettavimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi.

– Se on itselleni hyvin erityinen työ.

Härö on yhä hämmentynyt siitä, miten hidastempoisesta, vanhoista ihmisistä kertovasta ja uskonnollisia aiheita käsittelevästä teoksesta tuli niin suosittu.

Menestyksen salaisuutta saattaa arvailla.

– Siinä on rauhaa, jopa pientä huumoria ja elämänmakuisuutta, joka kulkee käsi kädessä surumielisyyden kanssa.

”Minulle sanotaan usein, että ’sinähän olet paljon hauskempi kuin elokuvasi antavat odottaa – mikset tee komediaa?’ Toivonkin vielä tekeväni komedian, mutta aika näyttää.”

Sanaan on luottaminen

Mikä on kristinuskoa paljon pohdiskelevan Härön hengellinen haaste nyt?

– Niitä riittää ihan joka päivä. En ole mikään oman elämäni sisäinen sankari tai voittaja. Menestysteologia on kristinuskomme suuri epäonninen sivujuonne, jota en kannata missään muodossa.

Kun itse kukin on ehtinyt jo tehdä henkilökohtaisia konkursseja, sanan lupauksiin voi aina palata.

Oman kehityksen arvioiminen on vaikeaa.

– Jos kuvittelen, että minussa on tapahtunut jotain kehitystä, saan pian huomata, ettei se niin mennyt. Jumalan sana osoittaa kuitenkin aina luotettavuutensa.

Nuoruuden kristityistä ystävistä samalla tiellä ovat pysyneet ne, jotka eivät asettaneet uskoa oman pyhityksensä tai hyvyytensä varaan, vaan Raamatun sanan pysyvälle perustalle.

– Kun itse kukin on ehtinyt jo tehdä henkilökohtaisia konkursseja, sanan lupauksiin voi aina palata.

Ei koskaan yksin -elokuvan nimi tulee Saksan ja Suomen aseveljeyttä juhlistaneesta julisteesta, mutta kristillisessä katsannossa se viittaa verrattomasti vahvempaan turvaan.

∗ ∗ ∗

ANNAN ÄÄNEN ÄÄNETTÖMILLE

Kun rahoitushaasteiden vuosia eteenpäin siirtämä Ei koskaan yksin -elokuva on vihdoin valkokankaalla, taiteilija voi tarkastella uraansa johdonmukaisena jatkumona.

Klaus Härö kasvoi Porvoossa perheensä ainoana lapsena, jonka ympärillä sedät ja tarinoivat. Mielikuvitus kehittyi vilkkaaksi. Hän innostui elokuvataiteesta jo ala-asteella.

– Näin elokuvia, jotka loksauttivat leuat auki. Olen voimakkaasti eläytyvää sorttia. Ajattelin, että jos elokuvilla voi tuottaa näin suuria elämyksiä, minäkin haluan tehdä niitä.

Ovet elokuvataiteen laitokselle avautuivat toisella yrittämällä. 1990-luvulla monen taideopiskelijan elämänmuoto oli epäsovinnainen, ja se olisi saattanut haastaa kristityn nuorukaisen arvot.

– Taidepiireissä oli vallalla ajatus, että kaikki pitää kokea itse. Mitä enemmän olet rypenyt pohjamudissa, sitä parempi taiteilija sinusta tulee. Minulle riitti se, että kuulin, ymmärsin ja eläydyin siihen, mitä toisille tapahtuu.

Ohjaajan ura sai loistavan alun.

Isänsä menettäneen ja opettajan kiusaaman tytön tarina Näkymätön Elina (2003) ja Ruotsiin lähetetystä sotalapsesta kertova Äideistä parhain (2005) osoittautuivat arvostelumenestyksiksi,  jälkimmäinen myös yleisömenestykseksi.

Härö on puolustanut ponnekkaasti pieniä ja heikkoja, jotka ovat isompiensa armoilla. Myös kovilla olevat, kiusatut ja syrjityt yksilöt sekä ihmissuhteensa ihan itse sössineet ja sivuraiteelle joutuneet tyypit ovat olleet keskiössä ohjaajamestarin teoksissa.

Hän haluaa antaa äänen niille, joiden oma ääni ei kuulu.

– Ihmisten tarinoiden ja kohtaloiden näkyväksi tekeminen on kiinnostanut minua aina. Jokainen ihminen on laulun arvoinen, kuten Veikko Lavi laulaa.

Ohjaaja pyrkii näkemään erilaisten ihmisten pään sisään niin, että katsojakin kokee pääsevänsä hetkeksi toisen saappaisiin.

– Meidän on helppoa tuomita toinen heti kättelyssä, mutta jokainen pitää sisällään paljon enemmän kuin päällepäin näkyy.

Joku voi näyttää onnelliselta, mutta on hyvin onneton.

– Ja onnettomalta näyttävän ihmisen sisällä voi olla syvää kiitollisuutta. Minun tekee mieli näyttää näitä asioita, jotka eivät näy päälle.