Joulupallo, böömiläistä lasia

Tähti oli vuosikymmenien pörhentämä, enimmän kimalluksensa pudottanut ja päästänyt sakaransa vetäytymään suppuun. Sähkökynttilöiden samentuneessa liekissä oli ohutta raitaa. Kuusi itse oli aina jotenkin klenkka, muotopuoli latva, mutta korkea. Ilman tikasta ei ylettänyt laittamaan tähteä.

Isän paketista tiesi heti, mitä siinä oli sisällä. Narua ei ollut tuhlattu pieneen suorakaiteen muotoiseen kääreeseen. Paperin kun avasi, oli merkittävää vain se, minkä värinen tänä vuonna oli Päivän Tunnussanan kansi. Alkulehdellä luki omistuskirjoitus tutulla käsialalla.

Äidin paketissa oli viikunaukko. Kokoon puristettujen, kuivattujen viikunoiden kulmikkaaseen torsoon oli nuppineulalla työnnetty lakupötköt jaloiksi ja käsiksi. Pääksi äiti oli kieli keskellä suuta ommellut ohuesta kaulastaan sinne tänne heilahtelevan mandariinin. Toiseen pakettiin äiti oli laittanut raidalliset sukat tai lapaset. Niiden valmistumista olin seurannut ja useamman kerran keskentekoisia sovittanutkin. Sukulaistädiltä tuli itsevirkatulla pitsillä päärmätty kylpypyyhe, kovaa ja kestävää froteeta.

Mutta yhtenä jouluna äidin paketti oli tavallista suurempi. Joulukirkkoon rekeä vetävän hevosen kuvittamasta paperista pilkisti vaaleanpunaista ja ruusuista. Äiti oli ommellut minulle varpaisiin asti ylettyvän flanellisen yöpuvun. Vietin koko loppujoulun sen pehmeässä, lämpimässä teltassa.

Ensimmäinen yksinäinen joulu oli klenkka ja muotopuoli kuin lapsuuden latvakuusi.

Kun vuosia myöhemmin aloin rakentaa jouluja omalle perheelleni, halusin toistaa sen flanellisen lämmön, kutoa saman pehmeän hupun kaiken puolinaisen peitoksi. Kuusi oli tasasuhtainen ja leveä kuin amerikkalaisessa elokuvassa. Kun sitä katsoi vedet silmissä, se kimalsi.

Oli sitä rakennettukin, tasaisen perhe-elämän tasaista kuvaa. Hyvässä uskossa elettiin nukkekodin leikkiä, ja paljon oli nähty vaivaa, että silmät loistaisivat kuusen kanssa. Nukkekodin pienissä huoneissa lapset aattoaamuna juoksivat katsomaan, joko jouluenkeli oli ripustanut yläoksille hauraat, lasiset pallot ja alimmalle oksalle lankatontun, kopassa heinillä nukkuvan joulunlapsen katseen korkeudelle.

Jokainenhan, lopulta, haluaa onnea. Usein sitä haluaa niin paljon, että vaientaa sen, mikä onnea uhkaa.

Kuuset kimaltavat vain, jos niitä katselee vesissä silmin.

Ensimmäinen yksinäinen joulu oli kuin lapsuuskodin kuusi, klenkka ja muotopuoli. Hiljaisissa huoneissa kävelin pimeältä ikkunalta toiselle, odotin pilveltä hiutaleita, seurasin naapuritalon ikkunoita, jotka menivät huuruun, kun uuninluukkua avattiin. Minua hämmästytti, kun jossakin ikkunassa näin kaltaiseni uloskatselijan, vaikka huoneessa selvästi oli juhla parhaimmillaan.

Olin ostanut yksinäiseen jouluuni suuren, hauraan pallon, böömiläistä lasia, korvaamaan niitä, jotka jäivät vanhan kodin kuuseen. Siro kiehkura kulki pallon kuvetta, kun nostin sen ikkunalle toistamaan katulampun valoa.

Että muistaisin, miten paljon varjelemista hauras vaatii, minä hankintaa perustelin.

Pallo oli siitä erikoinen, että sillä tuntui olevan silmät. Se katseli hiljaisia huoneitani, piti yksinäisyydelleni seuraa. Oliko sillä myös muisti, en tiedä, mutta se todisti jouluja, jotka eivät koskaan enää toistaneet toisiaan. Milloin en ollutkaan yksin ja milloin yhteistä varjosti riita, sairaus tai kuolema. Ja entä ne todellisuuteen heräämisen joulut, joina katsotaan ikkunasta ulos, vaikka huoneessa olisi juhla parhaimmillaan.

Mikään nukkekoti, jossa eletään, ei varjele rakentajansa sisustussuunnitelmaa. Kuuset kimaltavat vain, jos niitä katselee vesissä silmin.

Ei haittaa, jos menet rikki, minä sanon. Teit jo sen, mitä sinun piti.

Suuren osan vuotta joulupallo, böömiläistä lasia, makaa huolellisesti laatikkoonsa suljettuna kaapin ylähyllyllä. Se on pelkkä esine ja nostetaan esiin niin kuin mikä tahansa sesonkituote. Joku saattaa muistaa sen ja sanoo: miten kaunis! Mutta hän ei tiedä, millainen oli sen ensimmäinen joulu yksinäisen huoneen ikkunalla.

Jokaisen joulun alla ajattelen: tänä vuonna hauras palloni ehkä särkyy. Ehkä tartun siihen taitamattomasti tai sen ohut nauha on käynyt liian ohueksi tai kuusen oksa lakkaa jaksamasta kannatella sitä. Ehkä lapsi juoksee liian läheltä tai kömpelöksi kasvanut ei venytellessään tunnista, mihin asti hänen kätensä ylettyy.

Ennen kuin ripustan pallon kuusen yläoksaan, pidän sitä hetken kämmenellä. Ei haittaa, jos menet rikki, minä sanon. Teit jo sen, mitä sinun piti.

Olen suorastaan kuulevinani pallon putoamisen. Se ehkä vain helähtää, koska se on kevyt. Mutta lapsi säikähtää ja nuori menee tolaltaan ja kaikki alkavat muistella, miten se on siinä roikkunut aina ja nyt sitä ei enää ole. Onko mikään enää ennallaan, kysyvät he. Emme enää koskaan voi katsella, miten se ilmavirran mukana pyörii ja miten heijastaa kynttilöiden valoa.

Silloin minä ajattelen, mitä olen hauraalta, lasiselta pallolta oppinut. Että ei, mikään ei koskaan ole ennallaan. Haurasta varjelee vain se, että lakkaan sellaista edes odottamasta. Jos odotan, että kaikki olisi niin kuin aina ennen, menetän sen, mikä on juuri nyt.