”Itketään omalla sydämen äidinkielellä” – näin kansanmuusikko Emmi Kuittinen pitää elossa ikivanhaa itkuvirsien perinnettä

Itkuvirret tulivat – ja jäivät – kansanmuusikko ja lauluntekijä Emmi Kuittisen elämään noin kymmenen vuotta sitten, kun hän luki Aili Nenolan yli 900-sivuista Inkerin itkut -teosta, joka sisältää kaikki Inkeristä kerätyt itkuvirret 1840-luvulta 1970-luvulle.

– Tekstit koskettivat minua syvästi ja halusin tietää lisää. Olin jo valmiiksi vahvasti suuntautunut itämerensuomalaiseen musiikkiin. Tykkään arkaaisesta vähäsävelisestä estetiikasta, jossa riittää pelkistetty ja hienovarainen muuntelu, Kuittinen kertoo.

Suomessa tunnettu itkuvirsiperinne pohjautuu karjalaiseen ja inkeriläiseen perinteeseen, joka naisten ylläpitämänä eli vielä 1900-luvun alussa Raja-Karjalassa kuten myös Vienan ja Aunuksen Karjalassa. Alkujaan suullinen ja muistinvarainen perinne liittyi yhteisöllisiin erojais- ja siirtymäriitteihin, kuten häihin, hautajaisiin tai sotaan lähtöön. Itkijöitä oli joka kylässä ja itkuvirret olivat merkittävä osa elämäntapaa.

Olin epävarma myös itkuperinteen rituaalisen tehtävän vuoksi: miten olennaisen itkuista voisi siirtää eteenpäin ilman liittymistä yhteisön riitteihin

Suomeen evakkoina tulleet karjalaiset joutuivat kohtaamaan vaientamista, joka kohdistui niin kieleen, uskontoon kuin muuhunkin kulttuuriin ja maailmankuvaan. Vasta vuosien kuluttua Suomeen tulosta Karjalassa äideiltään itkukieltä oppineet evakkonaiset herättivät perinteen eloon. Itkut eivät kuitenkaan useinkaan liittyneet enää oman yhteisön riitteihin, vaan niitä esitettiin juhlissa ja tapahtumissa.

Vuosituhannen lopussa itkuvirsi elpyi jälleen Sibelius-Akatemiaan perustetun kansanmusiikkiosaston perustamisen myötä. Itkuvirren nykymuotoja ovat muun muassa itkuperinteestä ammentavat itkulaulut sekä hoitava itku, joka korostaa tunteiden käsittelyä ja terapeuttista merkitystä.

Emmi Kuittinen esittää sepittämiään itkuja keikoilla ja äänitteillä. Hän myös opettaa itkuvirsiä kursseilla ympäri Suomea.

Perinne elää

Monen itkuvirsiä harrastavan motiivi on tarve itkeä henkilökohtaista suruaan, purkaa ja käsitellä vaikeita tunteita. Kuittinen ajattelikin ensin olevansa jollakin tavalla vääränlainen, kun hänen inspiroitumisensa itkemisestä oli puhtaasti musiikillista ja ammatillista.

– Olin epävarma myös itkuperinteen rituaalisen tehtävän vuoksi: miten olennaisen itkuista voisi siirtää eteenpäin ilman liittymistä yhteisön riitteihin, Emmi Kuittinen sanoo.

Myöhemmin itkuvirsiin liittyvä tunnetilaus avautui Kuittiselle elämän eteen tuomien surujen ja vastoinkäymisten kautta. Hän toteaakin käyvän hyvin järkeen, että usein yhteisöissään parhaina itkijöinä pidetyt naiset ovat olleet jo vähän iäkkäämpiä.

Kuittinen kertoo pohtineensa paljon oikeutustaan itkuvirsiin. Raja-Karjalan itkijät olivat kovia kokeneita vaimoja, joilla oli suuri vastuu ja usein paljon lapsia, joista osan he joutuivat itkemään hautaan ennen aikojaan. Suomessa tunnettu itkuperinne nousee karjalaisen ja inkeriläisen kansan historiasta ja syvistä tunnoista. Nykyitkijänä Kuittinen korostaa perinteen kunnioittamista, itkujen ja itkukulttuurin syvällistä tuntemista ja omaksi elämistä.

Melankolian sävyjä on aina mukana, vaikka joka kerta pakahtumisen tunne ei johtaisikaan suureen apeutumiseen.

Jotkut ovat sitä mieltä, että itkuvirsiä ei voi tehdä kuin karjalan kielellä. Kuittinenkin on käynyt läpi kielikysymystä.

– Yksi näkökulma on, että itketään omalla sydämen äidinkielellä. Itse karjalaksi itkevä ilomantsilainen muusikko Liisa Matveinen on opettanut yli 20 vuoden ajan kursseilla itkemään suomeksi karjalaisen tyylin mukaisesti. Hän on sanonut, että äänellä itkemisen perinne ei saa loppua siihen, ettei kukaan hallitse karjalankielisen itkuvirren tuottamista.

Kun myös jotkut evakkona Suomeen tulleet vanhat itkijät kokivat, että jokaisen pitäisi tehdä omat itkuvirtensä, Kuittinenkin jatkoi omien itkujen parissa.

Itkuvirsien tarkoitus on käsitellä koko yhteisön surua.

Luopumisen runous

Itkuvirsien kieli on runollista ja kielikuvallisesti rikasta. Vaikeasti tulkittavan siitä tekivät nimitabusta johtuvat piilonimitykset, jotka olivat vanhassa karjalaisessa kansanuskossa keino olla yhteydessä tuonpuoleiseen ja siellä oleviin edesmenneisiin. Henkilöitä, paikkoja, eläimiä, ilmiöitä ja esineitä nimettiin kiertoilmauksin.

Kuittisen itkuissa ovat aina läsnä ainakin vapaamittainen, itkuperinteestä tyylikeinonsa ottava teksti, laskeva, suhteellisen vähäsävelinen melodia sekä jonkinlainen pakahtumisen tunne kehossa. Itkuvirsille tyypillistä melankolisten tunnevivahteiden kokonaisuutta kutsutaan apeudeksi.

– Melankolian sävyjä on aina mukana, vaikka joka kerta pakahtumisen tunne ei johtaisikaan suureen apeutumiseen. Haen tunnetilaa usein kehon kautta, esimerkiksi hengityksestä, liikkeistä ja asennoista.

Maailmankuvassani on aimo annos körttiläistä filosofiaa.

Mikä tekee itkuvirsistä sen, mitä ne ovat, on yhteys siirtymiin ja näkymättömään maailmaan. Siinä missä vanhan Raja-Karjalan itkijät ja yhteisöt kokivat itkujen avulla liikkuvansa konkreettisesti tämän ja tuonpuoleisen välillä ja elämän suurissa siirtymissä, nykyitkijä voi tuntea yhteyttä edesmenneisiin tiedostamalla itkijöiden ketjun ja pitkän perinteen.

– Vaikken jokaisessa itkussani ajattele olevani yhteydessä tuonilmaiseen, on tämä ulottuvuus jollain tasolla läsnä itkuvirsissäni.

Kunnioitus itkun kohdetta, edeltäneitä sukupolvia ja elämän jatkuvuutta kohtaan sekä pyhän ymmärrys ovat niin itkijän murheen kuin sen takaa tulvehtivan ilon perustana.

– Maailmankuvassani on aimo annos körttiläistä filosofiaa. Nöyryys ja oman pienuuden käsittäminen eivät ole vähättelyä. On suurta olla pieni osa kokonaisuutta. Se ei masenna millään lailla, vaan pitää jalat maassa, Kuittinen kertoo.

– Itkuvirret vapauttavat tilaa hengellisyydelle. Ihanaa on se, että ei tarvitse olla looginen, vaikka arkimaailmankuva on tieteellinen. Edelliset sukupolvet ovat, katsovat, vartioivat – se tuo paljon lohtua. On lohdullista ajatella olevansa pieni osanen sukupolvien ketjussa. Maailma kuitenkin vaatii jatkuvasti minä-otetta. Se ei ole ihmisen mielenterveydelle hirveän hyvä.

Muusikot Emmi Kuittinen, Emilia Kallonen ja Liisa Matveinen ovat vuonna 2021 käynnistyneen Kyynelkanavat-hankkeen taitelijoita, joilla jokaisella on työparinaan tutkija. Hankkeen tarkoitus on lisätä tietoa itkuvirsiperinteen juurista ja tarkastella sen roolia modernissa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Myötätunnon kieli

Kuittinen pohtii myös taiteilijaidentiteettiään ja pitää lohdullisena yksilökeskeisen taiteilijamaailman kanssa painiskellessaan sitä, ettei itkuvirsissä ole kyse artismista tai esiintyjän erinomaisuudesta. Hänelle itkut ovat tapa kertoa maailmasta ja olla muiden ihmisten tukena.

– Äitini on todella empaattinen ihminen. Hän opetti esimerkillään, ettei surevaa saa koskaan jättää yksin. Empatia toisia kohtaan lisää omaa onnellisuutta. Olen saanut vahvan pohjan: en kuormitu liikaa siitä, että otan osaa.

Itkuvirsien esittäminen on ollut Kuittisen korkeakoulu oman häpeän läpi kulkemisessa. Julkiseen itkemiseen liitetyt sosiaaliset säännöt aiheuttivat aluksi jännitteitä.

– On ollut niin outoja esiintymistilanteita! Mutta enää esiintymisiin ei liity häpeää. En häpeile omaa herkkyyttäni muissakaan tilanteissa. En tunne tarvetta pyydellä anteeksi, jos silmäni kyyneltyvät.

Ajatus ”minä olen tämän luonut” on paskaa.

Itkuvirsiperinnettä Kuittinen pitää terveellisenä vastavoimana materialistiselle maailmankuvalle.

– Menestyksen eetos on mielestäni aivan hirveä, en voi sietää sitä. Kaikki täällä on onnenkantamoista, ei omaa ansiota: mihin satut syntymään, onko sinulla hyvät tukijoukot. Ajatus ”minä olen tämän luonut” on paskaa, Kuittinen puuskahtaa.

Hän toteaa, että oikeasti meillä kaikilla on kipua ja tuskaa. Ja sen saa näyttää ja olla oma keskeneräinen itsensä, sillä olemme täällä yhdessä. Siitä itkuvirsissäkin on pohjimmiltaan kysymys.

– Voin esittää itkuvirren. Prosessoin omaa asiaa ja yleisössä joku voi pohtia omaansa, surun kautta olemme yhteydessä.

ITKU RAKENTAA SILLAN MAAILMOJEN VÄLILLE

Ortodoksisen kirkon kanttorin Riikka Patrikaisen mukaan itkuvirsiä tavataan kaikilta asutuilta maanosilta.

Ortodoksisen kirkon kanttori Riikka Patrikainen tutkii väitöskirjassaan laulamista rituaalisena toimintana osana ortodoksien kuolinrituaaleja Karjalassa, Kreikassa ja Suomessa.

Itkuvirsiä tavataan kaikilta asutuilta maanosilta, kysymys on ikivanhasta, erityisesti naisten osaamasta suullisesta perinteestä. Itkuvirsi-ilmaisu on siis ollut olemassa jo ennen kristinuskoa. Itä-Euroopassa perinne on säilynyt elinvoimaisena meidän päiviimme ortodoksisen kirkon vaikutusalueella. Voimme olettaa, että itkuvirsiä on esitetty myös luterilaisilla, ja tätä ennen katolisilla, alueilla, mutta tästä ei ole säilynyt tietoa, Patrikainen kertoo.

– Rajakarjalaisten ortodoksien hautaamisperinteestä olivat ennen Suomen itsenäistymistä vastuussa itkijänaiset, eivät kaukana karjalaisista syrjäkylistä vaikuttaneet kirkonkylien ortodoksipapit. Se, että pappi kävi vain harvoin Raja-Karjalan maaseudulla kastamassa lapset, vihkimässä parit ja siunaamassa kuolleet, jätti pitkään tilaa kansanuskon ilmauksille yhteisön suorittamissa rituaaleissa.

Siinä missä oman aikamme kuolemakulttuuri on keskittynyt yksilön suruun ja siitä selviytymiseen, rituaalinen itkeminen on yhteisöllistä toimintaa.

Itkuvirsikulttuurista riippumatta yleisesti uskotaan, että edesmenneet voivat kuulla itkuvirret ja että itkuvirret erityisenä kommunikaatiotapana on pyhä.

– Itkuvirret, itkun särkemä ääni ja niihin liittyvä erityinen runous, ovat yhteisön ”rikki menemisen” kuva ja ilmaus. Oma tulkintani on, että niissä yhteisöissä missä kuolemaan liittyviä itkuvirsiä esitetään, on menetyksen ja kivun näkyvä ilmaus yhteydessä myös yhteisön eheytymiseen menetyksen jälkeen, Patrikainen sanoo.

Patrikainen kertoo, että anteeksipyynnöllä oli suuri merkitys vanhan karjalaisen kuolinseremonian kaikissa vaiheissa. Se, että vainajalla ei jäisi mitään selvitettävää jäljelle jäävän yhteisön tai ympäristön kanssa, on voimakas lopullista irtaumaa kuvaava rituaali. Osana karjalaisia kuolinitkuja laulettiin ”Antavat anteeksi ovenvieret” samalla, kun vainajaa kannettiin ulos pirtistä.

– Itkuvirsi-ilmaisulle tyypillistä on se, että itkujen kohde ei ole läsnä, vaan se on lopullisesti menetetty tai muuten poissa. Itkuvirsikulttuurista riippumatta yleisesti uskotaan, että edesmenneet voivat kuulla itkuvirret ja että itkuvirret erityisenä kommunikaatiotapana on pyhä.

– Kristittyjen ymmärrys rukoilemisesta on hyvin samankaltainen; itkuvirsi ja rukous ovat kommunikaatiota kohti näkymätöntä ja ilmaisutapana pyhä. Kysymys siitä miten nämä perinteet sopivat elämään rinnakkain liittyy itkuvirsien esittäjän maailmankatsomukseen, siihen, mitä hän itkuvirsi-ilmaisullaan haluaa saavuttaa. Itkuvirret itsessään ovat kuin väline, jota voi käyttää moniin eri tarkoituksiin.

Roskia silmissä eli miksi itkemme?

Vastasyntyneen tarveitku on ihmisen varhaisimpia tunneperäisiä ilmiöitä. Itkemisen juuret löytyvät aivorungosta, limbisestä järjestelmästä ja tarpeista näyttää tunteita, mutta itkun perimmäinen tarkoitus on yhä epäselvä.

Havaintoja voidaan silti tehdä. Esimerkiksi kyynelneste sisältää 1 500 erilaista proteiinia, suoloa, entsyymiä ja välittäjäainetta. Proteiineista valtaosa liittyy immuunipuolustukseen. Parasympaattisen hermoston ärsytykseen liittyvää itkurefleksiä puolestaan säätelevät kyynelrauhasia hermottavat hermot sekä erilaiset paikalliset syyt.

Kyynelneste virtaa kolmesta syystä: Lepotilassa erittyvät peruskyyneleet puhdistavat silmän pintaa huolehtien silmien hyvinvoinnista. Refleksikyyneleet saa virtaamaan ärsytys, jonka aiheuttaa esimerkiksi tuuli, savu, sipulin öljyt tai roska silmässä. Ihmisen erikoisuutena pidetty tunneperäinen itkureaktio puolestaan tarkoittaa kyyneleiden vuodattamista tunnetilojen tai aistimusten, kuten kivun, vuoksi.

Itkemiseen erikoistuneen neurologi ja -psykiatri Michael Trimblen mukaan tunneperäinen itku liittyy ihmisen pitkän evoluutiohistorian myötä tapahtuneeseen tunne-elämän kehittymiseen. Erityisesti hän mainitsee yksilöllisen itsetietoisuuden nousun, yhteisöjen kehityksen, ihmisten välisen rakkauden kasvavan potentiaalin ja siten vielä suuremman menetyksen tunteen. Trimblen mukaan tunneitkun kehittymiseen vaikutti myös kasvava ymmärrys omasta ja muiden kuolevaisuudesta.

Itkeminen onkin myös sosiaalinen ilmiö, johon vaikuttavat esimerkiksi kulttuuriset erot. Naisten on tutkittu itkevän miehiä enemmän, mutta onko kyse naisille merkittävämmästä tunteidenilmaisun välineestä vai onko naisen julkinen itku usein vain sosiaalisesti hyväksytympää kuin miehen? Itkun yleisyyteen liittyvät sukupuolierot alkavat kuitenkin näkyä vasta teini-iässä.