Teatteriohjaaja Antti Mikkola: Hyvän ja pahan jakolinja kulkee sydämessä

Mihail Bulgakov (1891–1940) kirjoitti pääteoksensa Saatana saapuu Moskovaan Josif Stalinin aikana, jolloin virallinen politiikka salli kirjoittaa vain sosialistista realismia.

Bulgakov kirjoitti romaaniaan salassa viimeiset kymmenen elinvuottaan, sitä piilotellen ja joskus myös käsikirjoituksen osia polttaen kiinnijäämisen pelossa. Teos julkaistiin postuumisti vasta 1960-luvun lopussa.

Naamiot turmeltuneisuudelta riisuva ja totalitarismia vastustava teos ei liene edelleenkään Venäjän valtaapitävien suosiossa.

Saatana saapuu Moskovaan mustaan magiaan erikoistuneen Wolandin hahmossa. Demoniensa kanssa Woland panee kaupungin sekoamaan. Päitä putoilee, kansalaisia katoaa, miliisit kuulustelevat, rahat muuttuvat silpuksi ja kalliit vaatteet haihtuvat ilmaan kuin valheet, mielisairaalat täyttyvät. Toisessa tarinalinjassa eletään hiljaista viikkoa Jerusalemissa, missä murheellinen Pontius Pilatus tuomitsee Jesua Ha-Nostrin, Jeesuksen. Kolmas tarinalinja kertoo sensuurin kouriin ja mielisairaalaan joutuneesta kirjailijasta, Mestarista, ja hänen rakastetustaan Margaritasta.

Runsas ja visuaalisesti viettelevä esitys irrottaa arkitodellisuudesta vain näennäisesti.

– En ole missään vaiheessa ajatellut esitystä eskapismina arjesta, ja juuri nyt se on entistäkin todellisempi, sanoo näytelmän ohjannut ja Bulgakovin romaanista sovittanut Antti Mikkola.

– Minua on kiinnostanut kymmenen viime vuoden aikana jopa trendiksi noussut uuden ateismin aalto. Se on saanut sosiaalisessa mediassa paljon kannatusta ja herättänyt debattia uskonnon merkityksestä, Mikkola kertoo lähtökohdistaan.

Hän toivoisi keskusteluun laajempaa perspektiiviä ja historiallisuutta – uskomisesta voi tehdä sopimatonta ja laitontakin, mutta sitä ei voi kitkeä irti ihmisestä.

– Minusta pyhän jalkoihin tallomisessa on jotakin kauhistuttavaa ja vaarallista. Bulgakov ymmärsi tämän hyvin. Hän tuli uskonnollisesta taustasta ja ryhtyi jossakin vaiheessa ateistiksi, koska ei pystynyt tekemään tiliä vahvasti kokemiensa pahan voimien kanssa. Mutta kun hän huomasi, että helvetti onkin jo tässä, hän halusi näyttää, mitä on tapahtumassa. Bulgakovista oli musertavaa se, miten Stalin murhautti papit ja tuhosi kirkot Venäjällä. Näytelmässäkin nähdään otteita dokumentista, jossa hienot reliefit hakataan pirstaleiksi, kirkonkelloja tuhotaan lekoilla ja kerubeja kiskotaan hirttosilmukassa alas katolta.

Mikkola hiljentyy pohtimaan, mitä seuraa, kun ihminen kieltää pyhän olemassaolon ja Jumalan. Mitä muuta ihminen silloin kieltäytyy katsomasta?

– Kun pyhä kielletään, syntyy arvotyhjiö, ja se on juuri se hetki, jolloin Saatana saapuu Moskovaan. Yksilö joutuu taistelemaan yksin sisällään olevaa paholaista vastaan, ja siinä ihminen on aika huono. Valinta on kuitenkin tehtävä, sillä hyvän ja pahan jakolinja on ihmisen sydämessä, Mikkola siteeraa Aleksandr Solženitsynia.

Ylimielisyydestä ja itseriittoisuudesta käsin toimiva ihminen ei siedä kenenkään muunkaan puhuvan Jumalasta tai elämän arvoituksellisuudesta. Näytelmässä Woland toteaa osuvasti, ettei ihminen mitään tiedä – hädin tuskin sen, mitä hän aikoo huomenna tehdä. Mikkola kertoo huomanneensa, että äänenpainot vaihtuvat nopeasti, kun jotain katastrofaalista tapahtuu.

– Kuolevan läheisen rinnalla kädet menevät ristiin. Se tapahtuu hyvin luonnollisesti. Teatterintekijänä, ja muutenkin, haluan kuitenkin sanoa vain, että nämä asiat eivät ole niin yksiselitteisiä kuin halutaan ajatella.

Antti Mikkola sanoo olevansa rakastunut Bulgakovin ”suureen arkkityyppiseen satuun”, joka yhdistää taitavasti yksilöllisen ja yhteiskunnallisen tason.

– Esimerkiksi Pilatus edustaa sisäistä kamppailua käyvää ihmistä. Venäläinen sotilas Ukrainassa hyökkäämässä sukulaiskansaansa vastaan on Pilatus. Taistelun sydämessä täytyy olla hurja.