Hannu-Pekka Björkman painii taas Dostojevskin kanssa: ”Kukaan ei voi ymmärtää toisen kärsimystä pohjaan saakka, mutta sitä kärsimystä tulee kunnioittaa”

– Näin, että juopon viitta isketään minulle. En olisi kovin miellyttävä tyyppi, sanoo Hannu-Pekka Björkman.

Karaokebaarin pöydässä istuva hahmo on kieltämättä juopuneessa uhossaan ja itsesääliä tihkuvassa tilityksessään aika öykkäri.

Heitteille jättämänsä perheen rahat hän on juonut jälleen kurkusta alas, ja Sonja-tytär joutuu elättämään pikkusisaruksiaan prostituoituna.

Muistan ajatelleeni Raskolnikovin murhan kohdalla, että miten kukaan voi kirjoittaa näin jännittävästi.

Nyky-Helsinkiin sijoitetun Rikos ja rangaistus -näytelmän nimineuvos Marmeladoviksi ja muiksikin hahmoiksi Björkman suostui välittömästi, kun Q-teatteri tätä tilaisuutta tarjosi tähän kevääseen.

Fjodor Dostojevskin tuotantoa rakastava taiteilija halusi ladata rooleihinsa ”mahdollisimman paljon voimaa ja suurta tunnetta!”

– Pyrin siihen, ettei Marmeladov olisi tuhoisine piirteineen vain epämiellyttävä vaan inhimillinen hahmo, joka voisi saada osakseen myös empatiaa, sääliä ja lempeää naurua.

Näyttelijä Hannu-Pekka Björkman on ottanut mukaansa pienen patsaan venäläiskirjailijoista suurimmasta. ”Marssin kerran Kirgisiassa antiikkiliikkeeseen ja kysyin, olisiko teillä Dostojevskin päätä, ja olihan heillä”, hän sanoo.

Yli-ihmisen sielu pimenee

Sekä Suomen kirkkaasti taidokkaimpiin kuuluvana näyttelijänä että esseistinäkin Dostojevskia työstänyt Björkman alkaa olla kirjailijamestarin johtavia tulkkeja maassamme.

Rikos ja rangaistus -romaanin hän luki jo ennen teatterikorkeakoulua.

– Muistan ajatelleeni Raskolnikovin murhan kohdalla, että miten kukaan voi kirjoittaa näin jännittävästi.

Opintonsa kesken heittänyt, henkisesti horjuva Raskolnikov surmaa kirveellä riistäjänä pitämänsä rouvan ja tämän vahingossa paikalle tulleen siskon.

Nuorukaisen motiivina murhalle on raha ja yli-ihmisfilosofia. Hän katsoo, että poikkeusyksilöillä on oikeus viedä tarvittaessa toisen ihmisen henki.

Sonjan rooli on olla armon välikappaleena. Hän ei hylkää isäänsä, vaan edustaa Dostojevskille tärkeää ”uhrautuvaa kärsimystä”.

Dostojevski kuvasi riipaisevasti kristinuskosta ateismiin siirtyneen, modernin ja jumalattoman yli-ihmisen sieluntilaa.

Björkman hahmottaa Valkoista valoa -teoksessaan (Kirjapaja 2007) tätä henkistä murrosta siteeraamalla Serafim Seppälää.

Ortodoksimunkin mukaan Dostojevski tiedosti kristillisen maailmankuvan romahtaneen, mutta – toisin kuin Nietzsche – hän ei pitänyt tätä edistysaskeleena vaan tuhoisana.

Jos Jumala on kuollut, kaikki on sallittua.

Dostojevski näki, millainen ”sielullinen myrkky synnyttää unelmia yli-ihmisestä. Myös usko täysin rationaaliseen ihmiseen on yksi yli-ihmisteoria, joka ei huomioi ihmisen tahdon autonomiaa: ihminen voi tahtoa myös jotakin sellaista, minkä tietää vääräksi. Yli-ihmisteoriat kaatuvat ihmisen sisäiseen pimeyteen.”

”Minusta tuntuu, että mitä vanhemmaksi elän, sitä vähemmän tiedän itsestäni ja ylipäänsä kenestäkään. Mutta helpottuneena voin todeta, että Dostojevski tuntuu tietävän minusta melko paljon”, Hannu-Pekka Björkman sanoo.

Sonja on armon välikappale

Marmeladovin tytär Sonja on pyhimysmäinen Kristus-hahmo, joka jaksaa rakastaa juopon isänsä lisäksi myös oman ystävänsä murhannutta miespoloa.

Tähän liittyy Björkmanin mielestä ”kaunis ja hyvin tärkeä anteeksiannon tematiikka”.

– Sonjan rooli on olla armon välikappaleena. Hän ei hylkää isäänsä, vaan edustaa Dostojevskille tärkeää ”uhrautuvaa kärsimystä”.

Kun valot sammuvat, minun on hyvä liikuttua pimeydessä. Tämä teos soittaa joka kerta vahvasti sieluni sisäistä armon kokemusta.

Q-teatterissa kivetkin huutavat, kun Sonja (Elena Leeve) lukee Raskolnikoville (Miro Lopperi) kokonaisuudessaan pitkän raamatunkatkelman Jeesuksesta ja Lasaruksesta.

– Lasaruksen teema on näytelmässämme valtavan tärkeä. Keskustelimme porukalla, että Sonjan pitää sanoa Raskolnikoville: ”Nouse ylös!”

Raskolnikov menee Sonjan pyynnöstä tunnustamaan rikoksensa poliisille ja hänet tuomitaan vankilaan.

Sonja muuttaa vankilan lähettyville voidakseen vierailla siellä, ja jää odottamaan kärsivällisesti vapautumista.

Näyttelijä liikuttuu pimeässä

Näytelmän lopussa soi Arvo Pärtin ”jumalallinen musiikki”.

– Kun valot sammuvat, minun on hyvä liikuttua pimeydessä. Tämä teos soittaa joka kerta vahvasti sieluni sisäistä armon kokemusta, Björkman tunnustaa.

Ennen riemastuneen, hartaan ja haltioituneen yleisömme aplodeja näyttelijä tuntee muutaman sekunnin ajan ymmärtävänsä taiteen ja elämän merkityksen.

– Sitten yleisö on yhtä näyttelijöiden kanssa ja valaisee sen tilan. Siinä hetkessä tulee usein huokaistua rukous yleisön puolesta ja kiitettyä pyhän kokemuksesta.

Dostojevski auttaa parhaimmillaan aistimaan pyhiä salaisuuksia ja mysteereitä.

– Tämä on syy siihen, miksi olen päätynyt taas painimaan hänen kanssaan.

Hannu-Pekka Björkmanin tuorein taiteellinen voitto on Q-teatterin spirituaalisestikin säkenöivä Rikos ja rangaistus. Konkarin johdolla koko näyttelijäjoukko – Lotta Kaihua, Elena Leeve, Miro Lopperi – onnistui ensiluokkaisesti klassikon tulkinnassa. Esa-Matti Smolanderin ohjaama ja sovittama teos oli kevään teatteritapaus. Kuva: Mitro Härkönen / Q-Teatteri.

Zosiman läpi loistaa valo

Fjodor Dostojevskin (1821—1881) pääteos ja tuotannon synteesi on Karamazovin veljekset, joka ilmestyi vain vuotta ennen kirjailijan kuolemaa.

Kansallisteatterissa vuonna 2018 koetussa Samuli Reunasen ohjauksessa Björkman näytteli vimmaisesti rietasta ja pojistaan piittaamatonta, täysin itsekeskeistä ja hedonistista isää, jonka yksi veljeksistä murhaa.

Björkmanille itselleen oli erityisen hienoa päästä näyttelemään yhdessä Seela Sellan kanssa. Tämä esitti viisasta luostarivanhusta Zosimaa, jota pidetään Dostojevskin teologisen ajattelun huipentumana.

– Seela on jo vanha ja hauras, mutta sisältä hyvin voimakas. Fyysisesti kookas isä-Karamazov pilkkaa ensin Zosimaa, mutta hänkin joutuu nöyrtymään käsittämättömän mysteerin edessä.

Voisiko sanoa, että Sellan läpi loisti ”luomaton valo”, kuten te ortodoksit asian ilmaisette?

– Uskon siihen täysin. Kuuntelin joka esityksessä Seelan kaikki repliikit, silloinkin kun en ollut itse lavalla. Se kaikki oli niin syvästi sisäistettyä.

Kunnioita toisen kärsimystä

Dostojevski tarkoitti Karamazovien päähenkilöksi hurskaan ja viattoman nuoren Aljoshan, joka ammentaa Zosimalta sieluunsa hyvyyttä, puhtautta ja viisautta.

Kansallisteatterissa näyttämöä dominoi kuitenkin irstaan isä-Karamazovin ohella veljesten epäuskonsankari, taisteleva ateisti Ivan (Miro Lopperi).

Suurinkvisiittorin monologissa Ivan käyttää kidutettujen lasten kohtaloita todisteena Jumalan ja uskon mielettömyydestä.

Hän ajatteli maailman olevan täynnä kärsimystä, koska ihmisen tahto on vapaa ja sitä vapautta voi käyttää väärin.

Pahuuden ongelma, erityisesti kysymys siitä, miksi lapset joutuvat kärsimään, kalvoi Dostojevskia.

– Hän ajatteli maailman olevan täynnä kärsimystä, koska ihmisen tahto on vapaa ja sitä vapautta voi käyttää väärin.

Kirjailijan oma ratkaisu ongelmaan oli hengellisen ohjaajan Zosiman opettama ”myötäelävä kärsimys”: Kärsi toisten rinnalla ja auta heitä käytännöllisellä rakkaudellasi.

– Kukaan ei voi ymmärtää toisen kärsimystä pohjaan saakka, mutta sitä kärsimystä tulee kunnioittaa. Jokainen kärsii omalla tavallaan. Jollekin hamsterin kuolema voi tuntua yhä isolta kuin toiselle perheenjäsenen kuolema.

Hannu-Pekka Björkman katsoo, että ehkä kaikki tekomme ovat ”joko kulkemista kohti Kristusta tai hänestä poispäin”.

Mutta mihin sinä uskot

Jos Aljosha jäikin Ivanin jalkoihin, Kansallisteatterin Karamazovit onnistuivat alleviivaamaan Dostojevskin ydinkysymystä: Mihin sinä uskot?

Meille katsojille eturiveissä jaettiin kyniä ja paperia, johon piti kirjoittaa vastaukset. Ne luettiin.

Rakkauteen.

Vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon.

Kolmiyhteiseen Jumalaan.

Itseeni…

Kirjoittamiensa henkilöiden kautta Dostojevski käy koko ajan dialogia itsensä kanssa.

Minulle oli monesti hengellinen armon kokemus olla lavalla Dostojevskin ja herra Myshkinin kanssa.

– Uskonko minä todella Jumalaan? Miten minun pitäisi elää? Mitä on kuolema? Tämä dialogi tekee hänen hahmojensa esittämisestä niin voimallista ja armollista.

Kirjailija tapasi tehdä myös kohtaamilleen ihmisille vaikeita ja kiusallisen kohti käyviä kysymyksiä: Uskotko sieluun? Jumalaan?

– Hän ei ollut varmasti paras seuramies, koska ei sietänyt pitkään pinnallista keskustelua.

Kirjailijakollega Ivan Turgenevin syntymäpäivillä Dostojevski kuunteli aikansa onnittelu- ja ylistyspuheita ja marssi sitten päivänsankarin eteen kysyen kovaan ääneen: ”Mutta mihin sinä uskot?”

– Se on loistava totuuden kynnykselle johtava kysymys kaikkina aikoina kaikille ihmisille, muttei mikään small talkin mestarin repliikki.

Rikoksen ja rangaistuksen juopon Marmeladovin rooliinsa Björkman sai aineksia nuoruusvuosiltaan, jolloin hänen elämänsä näyttäytyi ”loputtomien ensi-iltojen ja kapakkailtojen ketjuna, joiden ulkopuolella oli vain humiseva musta tyhjyys”. Kuva: Mitro Härkönen / Q-Teatteri.

Idiootti paljastaa pahuutemme

Dostojevskin kolmannen keskeisen romaanin Idiootin pääroolin, ruhtinas Myshkinin, Björkman teki Kansallisteatterissa vuonna 2010 Janne Reinikaisen ohjastamana.

– Minulle oli monesti hengellinen armon kokemus olla lavalla Dostojevskin ja herra Myshkinin kanssa. Tajusin, että tässä hetkessä on jotain enemmän kuin näemme.

Dostojevski halusi kirjoittaa alun perin Jeesuksen eetoksesta. Ruhtinaasta oli tarkoitus tulla ”niin hieno ihminen kuin voi olla”. Kirjailija koki onnistuneensa korkeintaan 10-prosenttisesti.

Sielultaan puhtaan ja hyvän ihmisen kuvaaminen mielenkiintoisella tavalla on paljon vaikeampaa kuin raadollisten roistojen luonnostelu.

Lopuksi Myshkin silittää morsiamensa murhaajan päätä. Se on huikea kuva.

– Hyvyys esitetään yleensä passiivisempana kuin pahuus. Lähdin omassa tulkinnassani hyvyyden aktiivisuudesta: Myshkinin kristusmaisuus on sellaista, joka kaataa rahanvaihtajien pöydät.

Myshkin on viaton totuudenpuhuja, joka tahtoo kaikille, paatuneimmillekin, pelkkää parasta.

Hän tuottaa kuitenkin huonoja seurauksia ihmisille, jotka eivät tuota hyvyyttä kestä, eivätkä siihen itse kykene.

Hyvyyden peiliin katsominen – ja oman pahuuden paljastuminen – aiheuttaa vastareaktion.

– On kiehtova ajatus, että ihmiset menevät sekaisin Myshkinin nöyryyden pelottavasta voimasta: ”Sä olet ärsyttävä jätkä, et voi olla tuollainen!” Hän luo ympärilleen kaaosta ja tuhoutuu itsekin.

Rikos on jo rangaistus

Myshkinin vastavoimana on mieleltään musta, väkivaltainen ja maaninen Rogozin, joka tappaa molempien miesten rakastaman Nastasjan.

Viimeisessä kohtauksessa kaksikon keskellä on Nastasjan ruumis ja he istuvat polvet vastakkain, lähellä toisiaan.

– Lopuksi Myshkin silittää morsiamensa murhaajan päätä. Se on huikea kuva.

Dostojevskilaiseen tyyliin ihmisen syntisyyttä ja kilvoittelua kuvannut kirjailija Tito Colliander kiteytti, että ”synti itse on rangaistus. Synti merkitsee poikkeamista Jumalasta.”

Hannu-Pekka Björkman katsoo, että ehkä kaikki tekomme ovat ”joko kulkemista kohti Kristusta tai hänestä poispäin”.

Suunnan muuttaminen on joka tapauksessa mahdollista, eksyneimmällekin sielulle.

”Ihminen on syntinen, mutta maailma on myös täynnä armoa ja kauneutta. Jos ihmiset näkisivät sen, kaikki syleilisivät toisiaan ilosta”, Hannu-Pekka Björkman sanoo.

Syntiset syleilisivät ilosta

Vankivuosinaan Siperiassa Dostojevski näki, että ”kauheimmissakin murhamiehissä oli kaikesta huolimatta jonkinlaista inhimillisyyttä ja jumalallista kirkkautta”.

Yhtenä pääsiäisyönä vartijat antoivat vankien juoda viinaa, ja nämä pitivät mahdotonta mekkalaa. Dostojevski ahdistui, astui ulos parakista – ja sai mystisen kokemuksen.

– Hän näki toisen vangin ja tajusi, että minä olen aivan samanlainen kuin hän. Me olemme kaikki samanlaisia syntisiä! En minä ole muita kummempi.

Rikos ja rangaistus -näytelmässä Raskolnikov sanoo suoraan yleisölle: ”Minä olen syyllinen.”

Ihminen on syntinen, mutta maailma on myös täynnä armoa ja kauneutta. Jos ihmiset näkisivät sen, kaikki syleilisivät toisiaan ilosta.

Ymmärrys omasta ja ihmisten kollektiivisesta syyllisyydestä on terveellistä, Björkman uskoo.

Zosiman opetus on: Rukoile joka päivä, että Jumala armahtaisi kaikkia hänen eteensä astuvia ja kuolevia.

– Ihminen on syntinen, mutta maailma on myös täynnä armoa ja kauneutta. Jos ihmiset näkisivät sen, kaikki syleilisivät toisiaan ilosta.

Ehkä Dostojevskin sanoman ytimessä on usko ihmisen salaiseen kirkkauteen – ja inhimilliseen kyvyttömyyteen saavuttaa se itse ilman Kristusta, summaa Hannu-Pekka Björkman.

Hannu-Pekka Björkmanin mielestä Dostojevski auttaa parhaimmillaan aistimaan pyhiä salaisuuksia ja mysteereitä.

Kauneus pelastaa maailman

Hannu-Pekka Björkman pitää Dostojevskin avainkokemuksena joutumista neljäksi vuodeksi Siperiaan vankileirille. Nuori anarkisti tuomittiin sinne vallankumouksellisesta toiminnasta.

Dostojevski näki teloituksia ja joutui itsekin ammuttavaksi teloituskomppanian eteen. Kyseessä oli vain valeteloitus.

– Kirjailija Turgenevillakin oli tilaisuus nähdä giljotiiniteloitus, mutta tämä käänsi päänsä pois. Dostojevski kritisoi, ettei Turgenev pystynyt katsomaan ihmisyyttä loppuun asti.

Vankileirillä Dostojevski päätyi toteamukseen: ”Kauneus pelastaa maailman.”

Hän ei ortodoksina tarkoittanut kauneudella niinkään esteettistä elämystä kuin sisäistä, henkistä ja hengellistä kauneuden käsittämistä, Björkman selvittää.

Dostojevskin kotikirjastossa oli ortodoksisen viisauden ja kilvoitteluperinteen kokoelma Filokalia. Se tarkoittaa ”rakkaudesta kauneuteen”, ja ajatus kauneuden pelastavasta merkityksestä on sieltä.

Filokalian tavoin kirjailija katsoi, että ”ihmisen kiinnostavin piste on hänen suhteensa Jumalaan”.

– Dostojevskia on sanottu psykologisen romaanin mestariksi, mutta jos muistamme, että psykologiaa on kutsuttu aikoinaan sielutieteeksi, olemme Dostojevskin suhteen lähempänä totuutta.

Venäläiskirjailija korosti, että ihminen on salaisuus.

– Se pätee yhä kaikesta tieteen edistyksestä huolimatta. Olemme selittämättömiä. Meissä kaikissa on jotain pyhää, jotain kunnioittamisen ja rakastamisen arvoista.

Taide ja uskonto ovat päässeet lähimmäs ihmisen salaisuutta, Björkman väittää kirjassaan Välähdyksiä peilissä (Kirjapaja 2014).