Elämäni sanat | Koska kukaan ei ole täydellinen, kynnyksen seurakuntaankin pitää olla matala, sanoo pappi Panu Pitkänen

Sanan päätoimittaja Ilkka Enkenbergin Elämäni sanat haastattelusarjassa haastateltava saa valita kahdeksan sanaa, joiden kautta pääsemme tutustumaan hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa. Tässä jutussa haastateltavana on Verkosto-seurakuntayhteisön johtava pastori ja Alfa Suomen toiminnanjohtaja Panu Pitkänen.

Perhe

Pitkänen syntyi 1970-luvulla Tampereella, jossa hänen isänsä Manu tuohon aikaan opiskeli.

– Olen vannoutunut Tappara-fani, Panu kertoo vastauksen perinteiseen tamperelaisilta kysyttävään kysymykseen ”Tappara vai Ilves?”, jo ennen kuin kysymystä on edes kysytty.

Suonissa virtaa kuitenkin karjalaisveri. Vaikka kaikenlaiset tyypittelyt taitavat olla mennyttä aikaa, eloisa ja puhelias Pitkänen, jos joku, vaikuttaakin karjalaiselta.

– Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että on minussa savolaistakin, hän myöntää naurun kera.

Panun vielä ollessa pieni Pitkäset muuttivat Pohjois-Karjalaan, Joensuun lähelle. Perheeseen kuului isän ja Anneli-äidin lisäksi iso- ja pikkuveli sekä pikkusisko. Kodissa oli kristilliset arvot, ja isä piti pyhäkoulua.

– Kaikki tiesivät, että Pitkästen taloudessa uskotaan Jumalaan. Elimme pienen taajaman keskellä merkattuna, hyvässä ja pahassa.

Pitkänen harrasti nuoruudessaan pallopelejä ja lukemista mutta myös tietokoneella pelaamista. Eräänkin kerran, kun silmiä oli vaikea irrottaa Sinclair Spectrum -tietokoneen ruudulta, äiti otti käyttöön kovat keinot.

– Koko talosta pimeni valot, kun äiti oli käynyt nykäisemässä pääkytkimestä sähköt pois.

Panun nykyiseen perheeseen kuuluu Netta-vaimo ja kuusi lasta, jotka ovat 14 ja 29 ikävuoden välillä, sekä lisäksi pari poikien tyttöystävää.

Tämän ydinperheen lisäksi hänellä on myös laajempi perhe, ja perheen merkitystä hän pitää valtavan suurena.

– Perheellä on minulle monta merkitystä: lapsuuden perhe, Taivaallisen Isän perheväki seurakunta ja Jumala, joka ilmaisee itsensä vanhempana.

– Mikään perhe ei ole täydellinen, mutta perheestä ihminen ponnistaa elämäänsä. On sydäntä särkevää, kun moni ihminen joutuu lähtemään maailmaan perheestä, joka ei ollut kasvua tukeva vaan jopa tuhoava.

– Ehkä juuri sen vuoksi Jumala kutsuu ihmisiä perheyhteyteen. Jumalassa me olemme kaikki yhtä, kaikki Taivaallisen Isän lapsia.

Kierrettyään vuosia maailmalla ja toimittuaan muun muassa vapaaseurakunnan pastorina Panu Pitkänen on nyt Verkosto-seurakuntayhteisön johtava pastori ja Alfa Suomen toiminnanjohtaja.

Missio

– Olen kirkossa puhuessani joskus todennut, että en ole koskaan tullut uskoon. Sitten olen pitänyt kiusallisen pitkän tauon ja jatkanut, että uskoon on kasvettu äidinmaidosta.

Jo nuorena tuli kokemus, joka on viitoittanut Pitkäsen elämää ja johtanut hänet moneen mielenkiintoiseen paikkaan sekä Tyynenmeren että Brittein Saarille.

– Vähän alle ripari-ikäisenä koin kutsun liittyä siihen, mitä Jumala on tässä maailmassa tekemässä.

Pitkänen oli suunnitellut ryhtyvänsä vanhempiensa tavoin opettajaksi, mutta suunnitelma muuttui, ja hän päättikin hakeutua papiksi.

– Olen myöhemmin ymmärtänyt sen, että Jumalalla on missio tässä maailmassa, Missio Dei. Kirkolla ei ole missiota vaan missiolla on kirkko. Jumala, joka rakastaa maailmaa äärettömästi, haluaa kutsua jokaisen kuvakseen luomansa ihmisen yhteyteensä. Kristittyinä liitymme Jumalan missioon.

Ajatus on Pitkäsen mielestä vapauttava. Sen mukaan me emme vain tee omia töitämme vaan voimme kysellä Jumalalta ja liittyä hänen missioonsa omassa elämänpiirissämme.

Hänen elämässään missio näkyi nuorena muun muassa seurakunnan poikakerhojen vetämisenä ja isostoimintaan osallistumisena.

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna 1991 Pitkänen hakeutui heti opiskelemaan teologiaa. Kesti kuitenkin pitkään, ennen kuin hänet nähtiin sokeripala kaulassa luterilaisessa kirkossa.

– Lähdin silloin hyvän ystäväni ja sittemmin rakkaan vaimoni kanssa Youth With A Mission -lähetysjärjestön puolen vuoden raamattukouluun. Se oli eräs elämäni käännekohdista, sillä siellä oma kutsumukseni tiivistyi.

Puoleen vuoteen mahtuivat jaksot Cookinsaarilla Tyynellämerellä ja Kanadassa alkuperäisasukkaiden reservaatissa. Se oli lähetystyön syvänpäänsukellus.

– Silloin jouduin pohtimaan, onko Jeesus elämäni Herra, ja haluanko hänen sitä olevan. Tulin siihen tulokseen, että haluan.

Pitkänen ajatteli, että asiat ovat Suomessa lähetyksen näkökulmasta katsottuna hyvin ja tuli siihen johtopäätökseen, että lähetystyölle olisi enemmän käyttöä muualla.

Maailma

Naimisiin mentyään Pitkäset päätyivät Englantiin, jossa Panu opiskeli teologiaa. Siellä hän törmäsi metodismin perustajan, John Wesleyn ajatukseen ”The World is My Parish” eli maailma on seurakuntani.

– Maailma on Jumalan maailma, hän rakastaa luomaansa todellisuutta, ja hänellä on hyvä tahto koko maailmaa kohtaan, ja aivan erityisesti jokaista ihmistä kohtaan.

Pitkänen on pappina kohdannut ihmisiä, joilla on kurjia kokemuksia seurakunnista. Hän on usein pyytänyt anteeksi niiltä, jotka ovat kokeneet tulleensa tuomituiksi sen vuoksi, millaisia ovat.

– Olen ottanut tavakseni pyytää anteeksi. Vastaus on monesti, että eihän sinun tarvitse pyytää anteeksi, mutta vastaan, että me olemme kirkkona rikkoneet ihmisiä ja toimineet väärin.

Suoritettuaan teologian kandidaatin tutkinnon Englannissa Pitkästen matka maailmalla jatkui kohti Keski-Aasiaa.

Keski-Aasiassa 12 vuotta lähetystyötä tehnyt Pitkänen asuu perheineen Espoossa.

Seurakunta

Pitkäset asuivat 12 vuotta muslimimaailman keskellä Uzbekistanissa ja Tadžikistanissa.

– Kirkkotermein ilmaistuna se oli evankeliointia ja seurakuntien perustamista. Halusimme elää ihmisten keskellä rakastaen ja kunnioittaen heitä riippumatta siitä, miten he suhtautuvat Jeesukseen.

Ensimmäinen asuinpaikka oli noin neljännesmiljoonan asukkaan kaupungissa Uzbekistanissa, jossa Pitkäset työskentelivät kansainvälisessä, ekumeenisessa lähettijoukossa.

– Olot olivat länsimaisittain katsoen primitiiviset, esimerkiksi juokseva vesi saattoi olla poikki päivien, jopa viikkojen ajan. Toisaalta merkittävä osa ihmiskunnasta elää samankaltaisissa oloissa, ja kaikkeen tottuu.

Syvästä köyhyydestä ja muista yhteiskunnan ongelmista huolimatta Pitkästen kohtaamat ihmiset olivat yleensä vieraanvaraisia ja lämpimiä. Seurakuntien perustaminen oli kuitenkin hidasta.

– Jumala kutsui paikallisten parista työhönsä ihmisiä, jotka puolestaan kutsuivat mukaan esimerkiksi sukulaisiaan.

Osaltaan tämän työn seurauksena alueelle muodostui pieniä kotiseurakuntia.

Nyt Pitkänen on pääkaupunkiseudulla toimivan Verkosto-seurakuntayhteisön johtava pastori.  Seurakunnan tulisi hänen mukaansa olla perheenomainen paikka, jossa ihminen tuntee olevansa kotonaan. Verkosto onkin pyritty tekemään helposti lähestyttäväksi jumalanpalvelusyhteisöksi.

– Me ihmiset olemme epätäydellisiä, ja siten myös seurakunnat ovat epätäydellisiä. Sen vuoksi olisi tärkeää, että seurakuntien työntekijät luovat paikkoja, joissa on matala kynnys. Ihmisen tulee saada tulla seurakuntaan sellaisena kuin hän on. Jeesus ei laita ihmiselle rimaa vaan tulee aina vastaan.

Pitkänen nostaa esiin tuhlaajapoikavertauksen, jossa ansioton armo kuvataan isän ja pojan kohtaamisen kautta.

– Vaikka poika valmistautuu mateluun ja aneluun, isä ryntää häntä vastaan. Myös seurakunnan tulisi olla paikka, joka toivottaa jokaisen tervetulleeksi ja jossa saa olla omaa mieltään. Ei niin, että me asetamme rajat, että sinun pitää olla tällainen tai ajatella näin.

Alfa

Sen lisäksi, että Pitkänen on Verkoston pastori, hän on myös Alfa Suomen toiminnanjohtaja.

– Alfa-kursseilla elämän suuria kysymyksiä ja suhdetta Jeesukseen pääsee pohtimaan vapaassa ja rennossa tilassa, Pitkänen kertoo.

Alfoja järjestetään ympäri maailmaa ja Suomessakin joka vuosi satoja. Pitkänen tutustui Alfaan ollessaan Keski-Aasiasta Suomessa lomalla ja vieraillessaan seurakunnassa, jossa kurssi järjestettiin. Sen jälkeen hän on itse ollut järjestäjänä lukuisilla Alfa-kursseilla.

– Kerta toisensa jälkeen ihmettelen, miten Jumala kutsuu meitä yhteyteensä, jos vain emme itse asetu Hänen tielleen, hän naurahtaa.

Alfa koostuu kolmesta a:sta, joista ensimmäinen on yhteinen ateria, toinen on alustus jostakin kristinuskon aiheesta ja kolmas on avoin keskustelu, jossa kukin saa luottamuksellisessa ilmapiirissä esittää oman mielipiteensä alustukseen liittyen. Kurssi kestää 10 viikkoa ja kukin kokoontumiskerta kaksi tuntia.

– Me olemme kirkkona rikkoneet ihmisiä ja toimineet väärin, sanoo Pitkänen, joka on ottanut tavakseen pyytää anteeksi niiltä, jotka kokevat, ettei heitä ole hyväksytty joukkoon.

Usko ja toivo 

– Olen pohtinut paljon uskoa, joka jää jollain tavalla aina mysteeriksi. Emme voi itse saada aikaan uskoa, vaan se tulee aina Jumalalta.

Usko ja luottamus ovat Pitkäsen mielestä sukulaissanoja, joiden suhde on jännitteinenkin.

– En aina löydä omasta sydämestäni uskoa mutta löydän luottamusta.

– Usko kuulostaa siltä, että minun tulisi uskoa, se lähtee minusta Jumalaan päin. Luottamus on sen sijaan Jumalasta kohti minua. Hyvään Jumalaan voi aina luottaa. Kun tajuaa omaa raadollisuutta ja rosoisuutta, on paljon helpompi luottaa ja jättää asiat Jumalan haltuun kuin ajatella, että minun tulisi pärjätä. Aloite tulee aina Jumalalta.

Usko, toivo ja rakkaus on tuttu sanakolmikko, joka mainitaan 1. Korinttilaiskirjeen 13. luvussa. Sanat pyörivät Pitkäsen mielessä, ja eräänä päivänä hän ajatteli, että menevätkö ne oikeasti toisin päin.

– Jumala osoittaa ihmistä kohtaan täysin ansiotonta rakkautta, joka saa aikaan toivoa. Vaikka näyttäisi, että kaikki on umpikujassa, Jumalan rakkaus voi saada aikaan toivoa. Ja toivo puolestaan voi saada aikaan uskoa tai luottamusta. Sanat alkoivat elää tässä järjestyksessä: rakkaus, toivo, usko.

Aluksi Pitkänen kertoo, ettei hänellä ole ollut varsinaisia uskonkriisejä.

– Minulla on ADHD, joka aiheuttaa sen, että unohdan helposti sekä vaikeat että hyvät asiat.

Hetken pohdittuaan Pitkänen kuitenkin saa ajatuksen uskonkriisistään.

– Se liittyi loppuun palamiseen. Olin tehnyt liikaa töitä, hengellistä työtä lähes vuorotta, ja uni katosi kokonaan. En enää nukkunut. Se oli kaikella tapaa henkilökohtainen kriisi, johon sisältyivät myös uskonkysymykset. Psykiatrin tuolilla istuessa viesti oli se, että ei sinulla kyllä vahvasti mene, jonkin on muututtava.

Vaikka uskonkysymysten pohtiminen oli osa kriisiä, perimmäinen luottamus säilyi.

– Joskus nuorena pohdin, onko Jumala olemassa ja onko Jumala hyvä. Onneksi minulla oli viisas isä, joka pohti kanssani vaikeita kysymyksiä kuten kärsimyksen ongelmaa.

Aikuisiän kriisi liittyi enemmän kysymykseen korvaamattomuudesta.

– Suurempi kriisi liittyi omaan tyhmyyteen: miksi teen näin paljon töitä ja yritän olla korvaamaton.

Tärkeä käänne oli terapiaan pääsy.

– Myös ystävien ja perheen tuki oli tärkeää. Toipumisessa meni oma aikansa, ainakin yli vuosi. Sitten elämässä oli taas iloa.

Panu on luonteeltaan hyvin optimistinen mutta kriisi toi esiin myös persoonallisuuspiirteiden kääntöpuolia.

– Rajoittamaton yltiöoptimismi vie rajattomuuteen, jossa tehdään asioita yli omien voimavarojen.

Yhdessä vaiheessa Panu Pitkänen uuvutti itsensä työllä. – Rajoittamaton yltiöoptimismi vie rajattomuuteen, jossa tehdään asioita yli omien voimavarojen, hän sanoo.

Rakkaus

– Minulle Raamatun kolme tärkeintä sanaa ovat: Jumala on rakkaus.

Jumala on luonut näkyvän ja näkymättömänkin todellisuuden rakkaudesta.

– Jos ihminen pystyy sisäistämään jotakin tästä elämänsä aikana, hän on päässyt pitkälle, ajattelee Pitkänen.

Pitkänen kertoo pitävänsä teologi Henri Nouwenin ajatuksesta, että rakastetun identiteetti on ihmisen ydin.

– Meidät on luotu Jumalan kuvaksi, jollain lailla rakastetun identiteetti on meissä kaikissa. Erilaiset asiat rikkovat kuvaa, jonka näemme itsestämme. Elämän matka on aikaa oppia luottamaan, jopa uskomaan Jumalan äärettömään rakkauteen. Siihen, että Jumala rakastaa meitä kaikkia, myös minua.

– Jumala aina rakastaa meitä ensin, ja meillä on mahdollisuus heijastaa sitä rakkautta eteenpäin.

Panu Pitkänen halusi haastattelunsa päätteeksi nostaa esiin vielä yhden bonus-sanan, joka on Sana. Voit kuunnella koko haastattelun täältä.
Podcast-jakson kuunneltuasi tiedät myös, miten Ilkka ja Panu tutustuivat.