Anna-Stina Nykänen: Kärsineiden kohdatessa pyhyys on läsnä

Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykänen, 61, näyttää yllättävän hyvävoimaiselta ja pirteältä siihen nähden, millaisia muutoksia ja suuria suruja hänen elämässään on äskettäin ollut. Reipas huumorintajukin on tallella.

– Tämä on vain pintaa. Osaan hallita itseni ja pitää julkisissa tilanteissa kaiken sisälläni, hän kommentoi viime keväänä kirjanjulkistamistilaisuudessa, jossa tapasimme sattumalta.

Jobin koettelemukset tulevat mieleen, kun hän kertoo nyt perusteellisemmin viime aikojen tapahtumista.

Kauhea kausi alkoi vuonna 2019. Yhtenä päivänä kuoli isä, seuraavana sisko. Elämä hymyili taas Heikki-miehen ja 18-vuotiaan pojan kanssa tehdyllä ”unelmamatkalla” Thaimaahan ja Singaporeen. Kun lentokone nousi kohti Suomea, mies sai sairauskohtauksen.

– Heikki kouristeli ja kärsi suunnattomasti tehdessään kuolemaa, ja poikani kärsi katsoessaan isäänsä. Halusin antaa heille siinä tilanteessa kaikkeni.

Perheenäiti pakotti itsensä pysymään tyynenä ja rauhoitteli muita. Hän keskittyi ajatukseen, että äidin tehtävä on antaa lapselleen voimaa.

– Minähän olen olemassa siksi, että kannattelen lastani! En voi heittäytyä epätoivoon, enkä voi väittää, että olisin menettänyt kaiken, koska minulla on poika, joka tarvitsee minua.

Anna-Stina on huomannut usein hätätilanteissa, että jokin virsi alkaa soida päässä. Niin kävi myös Singaporessa, puolison vieressä lentokoneen lattialla.

– Lauloin virsiä ja Leinon Nocturnea. En pyytänyt mitään. En odota yleensäkään Jumalalta erityispalveluksia.

Kuolinkamppailu kesti tunteja. Sen jälkeen äiti ja poika istuivat vielä kaksi tuntia isän ruumiin äärellä lentokoneessa.

Anna-Stina Nykänen haluaa tulla kuvatuksi Tiedekeskus Heurekassa. Siellä on esillä hänen viime vuosien elämäänsä sopiva näyttely Katastrofien keskellä. Kokemus luonnonvoimista – ja omista voimista.

Pitkä korona yksin kotona

Pian hautajaisten jälkeen Porvoon kodissa tapahtui putkirikko, ja sieltä piti muuttaa pois. Kun poikakin meni armeijaan, Anna-Stina Nykänen muutti Helsingin Töölöön.

Vaan olihan hänellä yhä ihana työyhteisönsä, joka oli ollut aina toinen perhe työtään intohimoisesti rakastaneelle toimittajalle.

Korona vei pitkäksi aikaa senkin tukiverkon. Ei ollut enää työmaakuppilaa, eikä hauskoja työkavereita. Etätyöläinen ihmetteli, missä kaikki ovat. Hän oli menettänyt lyhyessä ajassa perheen, kodin, jossa oli asunut 20 vuotta, ja työyhteisön ystävineen.

– Kotona ei kuulunut äännähdystäkään. Tilanne oli katastrofaalinen. Tein joka päivä kolumnin, kirjoittamalla pääsin sängystä ylös.

Kotona ei kuulunut äännähdystäkään. Tilanne oli katastrofaalinen.

Palkittu kirjoittaja käänsi koronakokemuksensa yhteiseksi ymmärrykseksi poikkeusajasta. Yksin kotona -kolumnit ja samanniminen kirja koskettivat monia lukijoita.

Huhtikuussa 2022 Nykänen jäi virkavapaalle, jonka aikana hänellä oli tarkoitus tehdä kirja suomalaisten kateudesta. Samaan aikaan hän sairastui koronaan ja jäi sinnittelemään kipeänä kotiin.

– Kesällä en saanut kirjoitettua, enkä juuri mitään muutakaan tehtyä. Rutiinit olivat ihan hukassa peseytymisestä ja pyykinpesusta lähtien.

Myönteisetkin tapaamiset ihmisten kanssa olivat hyvin väsyttäviä. Ne saattoivat tuottaa jälkikäteen kipua, vapinaa ja tärinää. Väsymys ei mennyt ohi nukkumalla.

Ajantaju katosi. Jossain vaiheessa päivää potilas nousi keinutuoliin, ja kohta olikin ilta. Olo oli kuin eksyneellä, vanhempansa kadottaneella lapsella.

– Ajattelin, että minulla oli ollut liikaa kuormitusta ja syyllistin itseäni saamattomuudesta. En huomannut, miten huonossa kunnossa olin. Sain onneksi noidannuolen selkään. Kun valitin lääkärille väsymystä, hän löysi long covidin (pitkittynyt korona).

Ihmisten myötätunto kantoi

Lesken yksinäisyyttä ovat lievittäneet lyhyet ihmiskontaktit ja sananvaihdot liikennevaloissa, ratikassa, junassa, kaupan kassalla ja kadun kulmissa.

– Tavallisten ihmisten myötätunnon osoitukset tuntuivat todella merkityksellisiltä, pyhiltä hetkiltä.

Usein itsekin vaikeissa ja haavoittuvissa elämäntilanteissa olleet henkilöt osoittivat syvää myötätuntoa. Aina auttamiseen ei tarvittu sanoja.

– Ihmisten hyvyys ja tuntemattomien antama tuki oli ja on ihan uskomatonta. Kun sellaista saa osakseen, maailma tuntuu hetken aikaa kauniimmalta.

Ihmisten hyvyys ja tuntemattomien antama tuki oli ja on ihan uskomatonta.

Eivätkä vanhat ystävätkään mihinkään kadonneet. Potilas sai kokea, että kun omat voimat pettävät, kanssaihmiset kannattelevat.

– Me kaikki olemme Jumalan kuvia, ja se tulee todeksi siinä, miten olemme läsnä toinen toisillemme. Tilanteessa, jossa ihminen ei pysty hallitsemaan elämäänsä, hän saa tukea toisilta.

Työ ei ole kaikki kaikessa

Anna-Stina Nykänen on saanut vahvaa tukea myös lukijayhteisöltään. Ennestään tuntematon, kiitollinen lukija toi kerran jopa kaikki pääsiäisherkut kotiin.

– En voinut kuvitellakaan, että olin niin merkityksellinen lukijoille.

Marraskuussa toimittaja palasi työhön kahtena päivänä viikossa. Kirjoittamisesta ei meinannut tulla mitään.

– Puursin ja puursin, mutten saanut loogista järjestystä lauseille. Olin tottunut vaatimaan itseltäni kirjoittajana paljon. Nyt piti oppia olemaan armollinen itselleen.

Anna-Stina Nykäselle teki hyvää huomata, ettei oma elämä ollut työsuorituksista kiinni. Tuntui toki dramaattiselta menettää ne kyvyt ja taidot, joiden varassa oli kuvitellut elävänsä.

– En ollut masentunut tai yhtään toivoton, vaan koronan seurauksena tuli väsymys ja aivosumu.

Jaksaminen, tarkkaavaisuus ja työkyky palailivat pätkittäin. Helmikuussa Hesarin lukijat ilahtuivat loistavasta Väinämöinen otti opikseen -artikkelista. Huipputoimittaja teki paluun.

– Nyt voin taas nauttia kirjoittamisesta.

Mistä tänään kiittäisin

Anna-Stina Nykänen on rukoillut aina iltarukouksen.

– Rukoukseni ei ole pyytämistä, vaan se lähtee kiittämisestä. Pysähdyn miettimään, mistä voin tänään kiittää. Elämässäni ei ole ollut yhtään päivää, ettei olisi ollut jotain kiitettävää.

Miehen kuoleman päivänäkin pystyit kiittämään?

– Kyllä. Kiitin siinä hetkessä rakkaudesta poikaani, ja siitä että me pystyimme tukemaan toisiamme.

Anna-Stinan luterilaisen vähäeleinen usko ei ole oman taivaspaikan odottamista tai suurten hengellisten kokemusten tavoittelemista. Hänestä olisi itsekeskeistä rukoilla vain oman itsen puolesta.

– Ihmiselle on ihan tarpeeksi haastetta yrittää olla hyvä kristitty tässä maailmassa ja elää niitä kauniita hetkiä, joissa ihmiset ovat Jumalan kuvia toisilleen.

Tuhansia suomalaisia haastatellut toimittaja ei ihmettele sitä, etteivät kaikki ihmiset usko tai saa hengellisiä kokemuksia. Tätä voi verrata siihen, ettei epämusikaalinen henkilö ymmärrä tai kuuntele klassista musiikkia.

– Jotkut ihmiset eivät hahmota uskoa, vaan ovat kuin autistisia sen suhteen. Joko heillä ei ole hengellisiä ja pyhiä kokemuksia tai sitten he eivät tunnista niitä.

Pyhyyteen liittyy tunne elämän tarkoituksesta. Kristitty elää ja toimii luottamuksen varassa.

– Ihminen on tosi pieni tässä maailmankaikkeudessa. Voimme olla välillä alhaisia ja säälittäviä, mutta saatamme jollain hetkillä päästä mielettömän suuriin tekoihin.

Ihminen on tosi pieni tässä maailmankaikkeudessa.

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, sitä hänen ei tarvitse tietää. Jos on luottamusta, ei tarvitse mennä ylösnousemuksen yksityiskohtiin.

– Kaikki selviää aikanaan. Nyt on keskityttävä siihen, että olemme täällä Jumalan kuvia toisillemme. Emme tee toisista jumalaa, vaan etsimme toisista Jumalan kuvaa.

Paasto tekee kipeää ja hyvää

Anna-Stina Nykänen kokee viettäneensä pitkän paastonajan eläessään ilman itselleen elintärkeää kirjoittamista ja lukemista. Paasto voi tehdä hyvää. Silloin ihminen luopuu niistä asioista, joista on vaikeaa luopua.

– Kyse ei ole pelkästään kärsimyksestä. Kuvittelen, etten tule toimeen ilman elintärkeänä pitämiäni asioita, mutta paastolla huomaan selviäväni hengissä ilman niitäkin.

Pääsiäisen teemoihin kuuluu kärsimys, jota kukaan ei voi lopulta väistää. Meidän pitää pysähtyä miettimään, miten voisimme vähentää toisten kärsimystä.

– Me elämme maailmassa, jossa kärsimys haluttaisiin piilottaa, mutta pääsiäinen tekee näkyviksi haavat, verenvuodatuksen ja pahuuden, joihin ihminen pystyy.

Pääsiäisen päähenkilö antoi konkreettisen vastauksen kärsimyksen ongelmaan. Nasaretin mies valoi ihmisiin uskoa. Hän tapasi eri tavoin ajattelevia, puolusti heikkoja ja sorrettuja eikä kaihtanut mennä niiden luo, joita muut hyljeksivät.

Hän antoi esimerkin kyvystä kohdata sellaisetkin ihmiset, jotka tuntuvat monien mielestä vieraalta, väärältä tai vastenmieliseltä.

– Jeesus meni kärsivien ihmisten luo ja auttoi heitä. Hän ei kääntänyt heille selkäänsä, ei pelännyt tai inhonnut, eikä vain seurannut vierestä toisten kärsimystä. Hänen toimintansa mullisti maailmaa.

Katso kärsimystä silmiin

Kaikenlaisia ihmiskohtaloita todistanut toimittaja pitää etuoikeutettuina niitä, jotka uskovat ja luottavat Jumalaan.

– Juuri uskovien pitäisi pystyä jakamaan muille ihmisille apua ja voimaa eikä tuomioita. Meidän täytyisi kyetä katsomaan kärsimystä silmästä silmään.

Juuri uskovien pitäisi pystyä jakamaan muille ihmisille apua ja voimaa eikä tuomioita.

Perusluterilaisen mielestä usko näkyy arjessa siinä, miten kohtelemme muita ihmisiä, teemme työmme ja autamme heikompia. Koronan kourissa hän sai satunnaisissa kohtaamisissa apua ja lohtua ihmisiltä, joilla oli itselläänkin ongelmia.

Vakavan sairausdiagnoosin juuri saanut mies laski käden olkapäälle toivottaen voimaa ja jaksamista. Se tuntui sillä hetkellä uskomattoman hyvältä.

– Suurelta ihmeeltä tuntui se, että juuri ne heikossa jamassa olleet ihmiset kannustivat minua ja antoivat voimaa.

Anna-Stina ei ole miettinyt kertaakaan, miksi juuri hänelle kävi näin. Jos uskon ja luottamuksen pohja on kunnossa, luterilainen ottaa vastaan sen, mitä milloinkin elämältä saa.

– En ole kokenut mitään uskonkriisiä.

Hän sai paljon, hyvän miehen ja 39-vuotiaana myös lapsen. Tästä muistuttaa Facebookin ominaisuus, joka valikoi näkyville vanhoja kuvia ja muistoja vuosien takaa.

– Minulla se nosti esiin viimeisen lomamatkan ilon. Miten hullunkurinen mieheni olikaan. Hän teki arjessa käsittämättömiä tempauksia.

Pyhä hetki ratikkapysäkillä

Taannoin toimittaja tapasi raitiovaunupysäkillä päihteiden käyttäjältä näyttävän nuoren miehen. Hän katsoi aamuisella kadulla haahuilevaa miestä silmiin.

– Levoton kundi tervehti ja alkoi jutella, miten hienoa on, että aurinko paistaa ja kevät tulee. Minä vastasin, että kun vain jaksaisi mennä eteenpäin.

Mies lohdutti viisaasti: ”Aina sitä ei huomaa, kun asiat ovat alkaneet jo mennä parempaan suuntaan.” Mahdollisen auttajan ja autettavan asetelma kääntyi tyystin toisin, kun nuorukainen jatkoi, että ”kyllä tämä tästä”.

– Se tuntui pyhältä hetkeltä, jossa toteutui se, että ihminen on todella Jumalan kuva. Ne, joilla on itsellään vähän, antavat usein toiselle, kun näkevät tämän tarvitsevan apua.

Kärsimyksen äärellä pitää uskaltaa olla, vaikka mitään ratkaisua siihen ei olisi. Selviytyminen ei ole aina mahdollista, se on hyväksyttävä.

– Pääsiäinen on manifesti siitä, että nähkää maailman kärsimys, katsokaa sitä kohti ja miettikää, mitä teette tämän jälkeen lievittääksenne kärsimystä.

Pääsiäisen valossa tuo raskasta elämää viettänyt ratikkapysäkin kaveri näyttäytyi enemmän mahdollisuutena kuin uhkana, kun häntä katsoi uusin silmin.

– Pääsiäisen tarinassa ihmiset ottivat Jeesuksen kärsimyksestä opikseen ja pistivät pystyyn jotain suurta, kuten kristillisen kirkon. Mutta sellainen uudella tavalla näkeminen edellyttää havahtumista.